Yö on laskeutunut kaupungin ylle, kun vedän ulkoilupuvun vetoketjun ylös ja vedän pipon korville. Vihdoinkin. Vuoden ensimmäinen lenkki. Se lenkki, joka piti tapahtua jo kaksi viikkoa sitten, mutta kroppa päätti toisin ja pari viikkoa olen saanut kärsiä flunssan, ja poskiontelotulehduksen, kourissa.
Tänä iltana tunnen oloni kuitenkin sen verran hyväksi, että päätän lähteä kävelemään. Tavoitteena on kahden kymmenen minuutin kävely, mutta tärkeintä on, että saan itseni liikkeelle ja ulos.
Ulos tullessa tunne pakkasen nipistelevän poskiani ja navakka tuuli yrittää karata sisään takin kauluksesta. Pakkasasteet nousevat tuulen vuoksi, mutta en anna asian estää menoani. Pakkasen lisäksi ilmassa on lunta. Harvat jäätyneet hiutaleet antavat tuulen heitellä ja ohjata tietään.
Mielessäni kuljen lenkin ennen kuin olen oikeasti päässyt edes matkaan. Tuuli puree ja nipistelee ja nostan hupun pääni suojaksi. Tilanne rauhoittuu heti. Huppuni sisällä olen omassa pienessä kuplassani. Yksin. Keskellä kaunista puutaloaluetta. Kävellessä katson pihoihin ja taloihin aseteltuja valoja. Kadun ylle on ripustettu tähtilamput ja en voi olla hymyilemättä ihailessani maisemaa. Lumihiutaleet ovat saaneet tuulesta voiton ja ne leijailee rauhallisesti kohti maata.
Tämä ei ole minun kotikatu. En ole omassa pihassani enkä asu noiden ikkunoiden takana. Olen vieras muiden mailla, omassa kaupungissani.
Sisälläni on tunne, joka kertoo, että tästä tulee hyvä vuosi. Ajatukset saavat vallan jalkojen viedessä minua eteenpäin. Mielessäni risteilee ajatukset työstä aina Kilimanjaron rinteille.
Matkallani ei osu kovin montaa vastaantulijaa. Kun astun katuvalojen turvasta metsäpolun hämärään, en voi olla miettimättä, kehen voisin metsässä törmätä. En kuitenkaan pelkää kulkiessani yksin, koska metsä ei ole pimeä. Pilvinen taivas estää katuvalojen karkaamisen ajattomaan avaruuteen ja tuo valo palautuu maahan luoden hämärän valon pimeään metsään.
Mieleeni muistuu, kuinka monta vuotta sitten kaupunki teki kyselyä katuvalojen sijoittelusta pururadalla: Haluaako käyttäjät, että valot sijoiteatan siten, että lenkkeilijä on valokeilassa mahdollisen uhkan jäädessä hämärän suojiin vai pitäisikö valot olla sijoitettuna kauemmaksi reitiltä. En ole koskaan osannut päättää vastausta: olisinko itse mielluumin valokeilassa vai jäänkö varjoihin tarkkailijaksi. Toistaiseksi olen tarkkailija.
Tulen kotiin, ravistelen hiekat housun lahkeen taitoksesta ja olen erittäin tyytyväinen menneeseen puoleen tuntiin. Tein sen. Sain itseni ulos ilman mitään teko syitä. Hyvä minä. Tästä se lähtee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana on vapaa. Kaikki kommentit luetaan!