Helsingin Sea Life - Kaloja ja ristiriitaista toimintaa

Lokakuun lopussa teimme sunnuntairetken Sea Lifeen. Retki oli yhteinen perheenä ja hauskojen akvaarioseikkailujen jälkeen palasimme todellisuuteen ja materialismin saastuttamaan maailmaan. (Tämä olkoon tämän viikonlopun puheenaiheeni)

Ajankohdallisesti retkemme osui nappiin, koska sateisesta päivästä huolimatta ei Sea Lifessa ollut liikaa muita kävijöitä ja saimme haahuilla ja juoksennella edestakaisin mielin määrin.

Vertailukohteita muihin Sea Life -kohteisiin minulla ei ole. Berliinissä käydessä suunittelimme myös paikallisessa  Sea Lifessa käyntiä, mutta sillä matkalla jätimme sen välistä ja tyydyimme Eläintarhan akvaarioihin. Helsingin Sea Life on kompaktin kokoinen ja tarjoaa katsottavaa monipuolisesti. Akvaarioiden asettelu ja muodot antavat hauskan ympäristön isommalle ja pienemmälle kävijälle.
Myös erillaiset ruokintanäytökset sekä muu aktiviteetti antaa vieraille uutta nähtävää.

Mielenkiintoisimmat kohteet:
- Äidistä hauskinta oli päästä koskettamaan merisiiltä. Siilin koskettaminen onnistuu siis vain ja ainoastaan henkilökunnan ollessa läsnä ja valvoessa tilannetta. Meduusat ovat myös elämiä, joita on kiehtova seurata. Tämä kerta ei tehnyt poikkeusta.
- Ukkelille kalat taisi olla hieman tois'sijaisia, mutta keskellä akvaarioaluetta oleva hiekkalaatikko oli ehdottomasti pysäyttävinpaikka. Myös akvaarioalueen jälkeinen koulutustila (?) kiinnosti, koska laatikoista löytyi pehmoleluja.

Mikä äitiä ärsytti:
- Lahjatavaramyymälä. Kun kaloja on ihasteltu onkin todella mukava nousta takaisin maanpinnalle miljoonien ja biljoonien pehmolelujen ja muovirihkamatilpehöörin keskelle. Kauppa on pakko kävellä läpi ja varmasti useammalla lähtijälle joku ostos etsiytyy mukaan.
- Plastic ain't Fintastic -kassi. Merien saastuminen on asia mihin pitääkin puuttua, mutta tuo kassi sen muovikrääsä- ja lelumeren jälkeen ei sopinut yhteen.

Ymmärrän miksi kohteesta löytyy tavaramyymälä: Lisämyynnin vuoksi. Lipputulot yksistään ei riitä tuomaan riittävästi tuloja kassaan. Ymmärrän myös miksi yritys panostaa johonkin suojelukohteeseen: se sopii heidän imagoon ja samalla antaa yritykselle pisteet yhteiskuntavastuullisuudesta.

Ostamalla kangaskassin todennäköisesti annan lantin merten suojelutyölle, mutta ostamalla kaupasta lapselleni muovitetun merirosvolakin tuen ainoastaan yrityksen kassavirtaa.

Voin lahjoittaa kalojen hoito- ja tutkimustyöhön oman roposen ja toisen merten suojelulle, mutta henkilökohtaisesti en tarvitse siitä vastiketta. SeaLife tuskin pystyy tarjoamaan kestävän kehityksen mukaista tuotetta jota massat ostaisi lähtiessään. Halvalla tuotetusta lelusta käteen jäävä kate on kuitenkin yritykselle tärkeämpi, kuin mielikuva mihin lelu päätyy, kun lapsi kyllästyy sillä leikkimään.

SeaLifen lahjatavaramyymälä varmasti on ja säilyy, mutta ehkä me kuluttajat voimme Black Friday krapuloissamme miettiä mihin rahamme työnnämme. Helsingin Sanomat kertoivat 18.11.2017 Suvi Haimin ja Laura Kyllösen keksinnöstä hyödyntää puukomposiittia kosmetiikkateollisuudessa muovipurkkien tilalla. Muovijätteen vähentäminen on viisasta, kun puhutaan tuotteista, jotka ovat pitkälti kertakäyttöisiä. Itselleni heräsi kysymys, mihin muuhun esimerkiksi puukomposiittia voisi hyödyntää? Pystyisikö siitä tekemään sellaisia leluja, jotka tunnetusti eivät ole tarkoitettukaan kestämään ikuisuuksia esim. hiekkalelut, jotka jossakin vaiheessa vuotta jää luontoon tai häviää merelle.

P.S. Ristiriitaisesti sisälläni elää pieni yrittäjä ja hiekkalaatikkoleikkejä katsoessani tuli mieleen liiketoimintaidea: Sisähiekkalaatikkokeskus. En muista kuulleni, että sellaista ainakaan Suomessa olisi. Lipun hintaan kuuluisi suojapuku perheen pienimmille.

Lauantai raiteilla

18.11.2017 tullaan muistamaan päivänä, kun metrolinja (vihdoin) aloitti liikennöinnin myös Espoossa. Sosiaalinen media ja pääuutiset on pitänyt huolen, että olen tietoinen asiasta. Me emme nimittäin olleet ensimmäisten joukossa testaamassa onko siellä lännessä niin rauhallista.

Siinä missä länsi-metro avasi uuden kulkureitin, me pidättäydyimme vanhassa ja turvallisessa. Käpylä-Seura nimittäin järjesti raitiovaunulinja 1 ajelun. Kyllähän se ratikka päivittäin tuosta kulkee, mutta uudistetttujen ajoaikojen lisäksi menivät vaihtamaan reittiä.

Itselläni ei niin vahvaa tunnesidettä ole ykkösenreittiin, mutta tutumpi se vanha reitti oli kuin nykyinen. Lauantaina hetken aikaa jälleen pääsi matkustamaan sitä vanhaa reittiä ja mikäs olikaan matkustaa, kun alla oli vanhanmallin ratikka (Stadin Ratikat Oy) ja elävämusiikki tahditti ajoa. Kauppatorikierroksen jälkeen kävimme vielä Park Hotellissa avaamassa glögikauden.

Laivalla - Silja Europa taaperon kanssa

Konkurssi2017 -kiertueen ensimmäinen kohde oli Tallinna. Tai ainakin Tallinnan satama, koska emme aamulla poistunut laivasta vaan vietimme ajan laivalla. Laiva oli uudistettu Silja Europa ja lähtösatama Länsisataman terminaali 1.

Oliko laivalla sitten mitään tekemistä? Kun kyseessä on perhematka taaperon kanssa, niin perheen pienimmäinen kyllä keksii tekemistä :) Kyseessä ei ollut ainoastaan perhereissu, vaan juhlimme mieheni synttäreitä. Lippuja lunastaessa oli mukava huomata, että myös laivayhtiö muisti synttärisankaria drinkkikupongilla (joka tosin jäi käyttämättä...).

Hyttimme oli 4-hengen sisähytti kymppikannella. Olin unohtanut etukäteen pyytää matkasängyn ja hetken aikaa arvoimmekin, että pyydämmekö sänkyyn laidan. Mentiin vielä tämä reissu matkasängyllä. Ensi kerralla tilanne voi ollakin jo toinen, koska laivan matkasängyt on kapeita (max.50 cm leveä) ja Ukkelilla rupeaa tulemaan koko vastaan.

Illallinen syötiin Italialaisessa ravintolassa, Tavolátassa. Ukkeli söi hyvällä ruokahalulla lihapullia ja ranskalaisia. Sekä kaiken mitä tarjottiin esim. oliiveja, ciapatta -leipää, bruchettaa (joka oli minun alkupala), kanaa ja kasviksiä pääruolta. Kun vatsa oli täynnä, oli hyvä aika vilkutella ja hymyillä tarjoilijoille. Ukkelin siis, ei mieheni :). Lähtiessä Ukkeli teki vielä sulavan hurmurieleen vilkuttaessa tarjoilijoille leveä hymy kasvoilla ja silmät loistaen. Tarjoilijat vilkuttivat innokkaasti takaisin ja taisipa joku rouvista lähettää hänelle lentosuukon takaisin.

Jälkiruoan söimme Coffee & Co. kahvilassa. Minä otin suklaakakun palan ja pojat jakoi hedelmäpala-annoksen. Viereisessä ravintolassa oli karaoketanssit ja Ukkeli kävi hieman sotkemassa tanssijoiden valsseja omilla mooveillaan (Ukkeli on kova tanssimaan vaikka pesukoneen tahtiin). Eräs vanhempi herra hieman säikähti, kun ei meinannut huomata innokasta vaahtosammuttimen kokoista tanssikaveria. Vahingoilta kuitenkin vältyttiin.

Vaikka olimme jo ylittäneet uniajan, kävimme katsomassa Lottemaa-leikkihuoneen. Tila oli kivan kokoinen ja tarjolla oli monenlaista aktiviteettiä. Lasten energiamäärä ja keskittymiskyky taitaa olla verrannollisia (vai sittenkin kerrannollisia?) toisiinsa, koska meno leikkihuoneessa oli vauhdikas. Isommat lapset leikki hippaa ja juoksivat tilaa ympäri. Tarjolla oli monenmoista kulkupeliä (potkuautoa ja pyörää) ja kaikkia taisivat olla yhtä aikaa käytössä. Myös Ukkelin piti päästä kokeilemaan kaikkea mikä tarjolla oli. Voin sanoa, että meillä oli väsynyt nuorimies hyttiin päästyämme. Ukkelille ehdottamani valvominen kymmeneen asti jäi kuitenkin tunnilla vajaaksi. Kävimme kaikki yöpuulle ja lopulta uni vei voiton meistä jokaisesta. Täytyy mainita, että olen onneton laivalla nukkuja, kun myötäelän jokaisen aallon liikkeen ja kuulen kaikki hurinat. Silja Europa yöpyy satamassa, joten nukkuminen oli erittäin rauhaisaa ja lämpötilakin saatiin kerrankin säädettyä oikein.

Aamupala nautittiin Gill Housessa. Erikoisaamiaisella oli tarjolla lasit kuohuvaa sekä kaikenmoista hyvää. Auringon paistaessa siniseltä taivaalta oli ihana nautiskella kaikessa rauhassa mm.omenatäytteisiä crepejä sekä tummaaleipää katkaravulla ja mätinokareella. Ruokatilan ikkuinoista Ukkelin oli hyvä seurata miten viereen saapuneesta laivasta purkautui ulos rekat ja autot sekä uudet ajoivat sisään. Aamupalan jälkeen kävimme katsomassa kannelta satamaa. Sitä lähemmäksi maata ei tällä kertaa mentykään.

Mieheni oli varannut parturiajan aamupäivälle, joten hänen siellä käytyä menimme kylpyläosastolle. Lapsille on oma pienoinen allasalue ja se oli ainakin meidän tarpeisiin sopiva. Laivalla oli AMKopiskelijoiden porukka ja he olivat vallanneet porealtaat, niin niihin emme edes yrittäneet. Totesin miehelleni, että olen tainnut ymmärtää tämän koulun käyntini aivan väärin. En edes omista haalareita.

Kylpemisen ja saunan jälkeen palasimme hyttiin. Miehen jäädessä ruokkimaan Ukkelia ja laittamaan päiväunille, minä lähdin pelaamaan bingoa. Huono-onnisen bingoreissun jälkeen palasin hyttiin. Vapautin mieheni univahtivuorosta ja hänen lähtiessä kahvinostoon, jäin käytävälle lukemaan kirjaa.

Päiväunien jälkeen Ukkeli oli jälleen valmis leikkipaikalle. Meno ei ollut muuttunut kovin paljon eilisillasta ja niinpä kaikkea piti tälläkin kertaa kokeilla.

Kaiken kaikkiaan risteily oli hauska piristeruiske viikkoon. 22 tunnin risteily sopii kyllä lapsiperheille, koska tekemistä riittää ainakin taaperon kanssa. Leikkihuone oli menomatkalla auki klo 22 asti. Tallinnan päässä se aukeaa vasta kotimatkalle lähtiessä eli klo 12, joten heti aamusta ei leikkimään pääse.  Isommille lapsille tarjolla oli pelihuone, jossa oli ainakin ilmakiekkopöytä, mutta emme käynneet tarkemmin katsomassa, mitä muuta sieltä löytyisi.

Ukkeli löysi virikettä pitkillä käytävillä juoksemisesta, portaiden nousemisesta, ikkunoista ulos katselusta ja ikkunalaudoilla kävelystä. Hetkellisesti tuli mieleen, että ollaanko laivalla vai kiipeilypuistossa. Aika meni hyvin Ukkelia seuratessa ja hän kyllä keksi mitä mielenkiintoisempia reittejä.

Hissillä liikkuminen on suhteellisen tuskaisaa, joten portaita kannattaa suosia, jos vain pystyy. Meidän pöytävaraus laivalle oli 45 minuuttia ennen laivan lähtöä, joten ravintolassa mahtui olemaan ns. leveästi. Aktiviteetiksi ravintola antoi väritystehtävän ja värikynät (jotka oli Ukkelille vähän liian maistuvat ja siirtyivät nopeasti jemma -nimiseen paikkaan) ja ruoan kanssa tilattu maito tuli pillin kanssa. Vaikka aamupalalla lasta ei erikseen huomioitu oli tarjolla syöttötuolia ja aamubuffasta löytyi kyllä pikkumiehelle syömistä. Emme suinkaan olleet ainoa lapselliset ruokailijat, joten erikoisaamiainen oli muidenkin perheiden suosiosssa.

Muita laiva-aiheisia postauksia:

Pikkujouluristeilyllä Tukholmassa (Silja Serenade)

Aurinkoinen itsenäisyyspäivä Södermalmilla - pikkujouluristeily Tukholmassa jatkuu

Laivamatka taaperon kanssa - julma totuus!

Skansen - lapsiperheen päiväretki (myös ummikoille)

Synnytyspelosta

TmT Sari Haapion väitöstilaisuus on Tampereella 17.3. aiheena "Synnytysvalmennus kätilötyön interventiona: Ensisynnyttäjien valmennuskokemukset ja valmennuksen vaikutus". Tämän tiedon löysin Facebookin uutisvirrasta. Mielenkiinnosta avasin linkin väitöskirjaan, koska halusin tietää mistä oli kyse. Olenhan itsekin ollut ensisynnyttäjä ja valmennuksen läpikäynnyt. Tiivistelmässä kiinnitin huomiota synnytyspelkoon, jota minulla ei ollut missään vaiheessa.

Innostuin lukemaan väitöskirjaa pidemmälle, koska halusin tietää selittääkö väitöskirja synnytyspelolle syytä. Vaikka itse en pelkoa kokenut, en synnytysvalmennuksen yhteydessä voinnut olla huomaamatta joidenkin tulevien äitien selkeää pelkoa, joka ilmeni esimerkiksi itkemisellä. En tutustunut väitöskirjaan sanasta sanaan, vaan luin pätkiä mitkä vaikutti mielenkiintoselta sisällysluettelon perusteella. Otteeni eivät kata koko väitöskirjan aihesisältöä vaan olen poiminut niitä faktoja, jotka minua kiinnostivat.

Haapion väitöskirjassa kiinnitin huomiota lukuun viisi ja siellä käsiteltyihin pelon kohteisiin ja määrään. Noin 87% otannassa olleista äideistä koki synnyttämiseen liittyvää pelkoa kovasti tai kohtalaisesti. 75%:lla oli kohtalaisia tai kovia pelkoja liittyen äidin ja lapsen hyvinvointiin ja 36% äideistä pelkäsi kohtalaisesti tai kovin keisarinleikkaukseen joutumista. Synnytyspelkoa ilmeni etenkin raskauden alkuvaiheessa. Olin itse yllättynyt noin korkeasta synnytykseen liittyvästä vahvasta pelosta. On toki normaalia, että uusi asia pelottaa, ei siis ainoastaan synnytykseen liittyen. Siinä vaiheessa, kun tajuntaan alkaa hiipiä ymmärrys uuden elämän kehittymisestä, varmasti meistä jokainen alkaa miettimään vaihtoehtoja mitä tapahtuu ja mitä voi tapahtua.

Luvussa 5 käsitellään myös synnytykseen liittyvien pelkojen muodostumista. Minusta on mielenkiintoista, että vahvimmaksi syyksi mainitaan äidin kielteinen mieliala. Kielteinen mieliala nosti "synnyttämiseen liittyneiden pelkojen muodostumisen riskin yli kolminkertaiseksi ja hyvinvointiin liittyneiden pelkojen muodostumisen riskin lähes nelinkertaiseksi. Kielteiset vertaiskertomukset olivat myös yhteydessä kaikkiin synnytyspelon osa-alueisiin, mutta niiden merkitys oli kielteistä mielialaa pienempi." (Haapio,S. , sivu 64). Itse olen luonteeltani positiivinen, joten luulen osaltani juuri mielialani ja vähäisen tiedonhankinnan osaltaan vähentäneen uhkaskenaarioiden luomista ja näin ollen pelon syntymistä. Toisille on toki luonteenomaista hankkia mahdollisimman paljon tietoa ja tätä kautta käsitellä asioita. Mutta voiko tässä yhteydessä sanonta "tieto luo tuskaa" olla paikallaan?

Oma raskausaikani ja synnytyskokemus on lähinnä "katsotaan mitä tapahtuu ja otetaan kaikki mitä annetaan". Raskauteen liittyvä lukemistoni rajoittui lähinnä neuvolasta saatuun materiaaliin sekä netin sivustoon, jossa kerrottiin sikiön vaiheet viikko viikolta ja miten raskaus vaikuttaa odottajaan. En siis raskausaikana lukenut kaikkea mahdollista aiheeseen liittyvää tai selannut keskustelupalstoja. Neuvolassa otin ohjeistukset vastaan, kuuntelin mitä kerrottiin ja ei minulla ollut neuvolassa mitään ihmeellistä kysyttävää (eli asiat eivät pyörineet mielessä tai herättänyt lisäkysymyksiä). Etsin tietoa, jos jokin asia vaati selvittämistä, mutta tuolloinkin pyrin pysymään ns. luotettavissa lähteissä eli ei keskustelupalstoja tai vertaiskertomuksia esim.blogeista.

Raskausajasta noin seitsemän kuukautta jouduimme asumaan poissa kotoa, kun yläkerran huoneiston tulipalon tuhoja korjattiin myös meidän asunnossa. Evakon vuoksi vauvaa varten hankinnat jäi siihen pariin kuukauteen, mitä kotiin päästyä jäi aikaa. Stressin syytä raskausaikana olisi ollut, mutta koska raskaus meni hyvin, en huolehtinut asioista mihin en pystynyt vaikuttamaan. Ehtihän tuota sitten lähempänäkin. Vaavisängyn vuokrasin vasta synnytyksen jälkeen ennen kotiin pääsyä.

Väitöskirjan johdannossa mainitaan, että tilastojen valossa lapsia syntyy naista kohden 1,65. Tämä tarkoittaa, että yhä useammin raskaanaoleva on ensisynnyttäjä. Myös lapsiluku jää useimmiten yhteen. Juuri kokemuksen puuttuminen ja uuden tilanteen kohtaaminen voi aiheuttaa synnytyspelkoja.

Kuinka vertaiskertomuksista saisi ei niin kielteisiä? Ja lukisiko/kuuntelisiko kukaan sellaisia? Onko pahimman skenaarion hakeminen parempi, kuin keskittyä positiiviseen ajatteluun ja sitä kautta pyrkiä hakemaan voimaa kohdata uusi tilanne? Itsekin koin synnytyskipuja, väsymystä ja odotusta tilanteen päättymisestä (koska prosessi on raskas henkisesti ja fyysisesti), mutta päällimäisenä tunteena itselläni oli turvallisuuden tunne. Olin hyvissä, osaavissa käsissä koko raskausajan ja synnytyksen, eikä minulle jäännyt negatiivista kokemusta synnytyksestäni. Kipumuisti suojaa ihmistä, joten jälkeenpäin ei voi palata kokemaansa tunteeseen vaikka muistoissa pystyy tapahtumaan palaamaan.

Väitöskirjassa ilmenee myös, että virallisten synnytyspelkodiagnoosien määrä on noussut, samaan aikaan kun synnytysvalmennuksen osana oleva synnytyssairaalaan tutustuminen on muuttunut virtuaalliseksi. Meillekin oli tarjolla vain virtuaalikierros. Jälkeenpäin ajatellen virtuaallinen tutustuminen ei auttanut siinä vaiheessa, kun olimme sairaalassa. En muista kävinkö edes siinä huoneessa minkä kuvia netissä katsoin. Väitöskirjassa tulee esille ajatus sairaalaantutustumisen ja valmennuksen yhdistämisestä. Mielestäni tässä on ajatusta. Valmennuksessa pyrittiin kokemusten kautta jakamaan tietoa, mutta voisiko tiedon jakaa luonnollisessa ympäristössä? Valmennuksissa annettu tietoa on yleisluontoista, mutta synnytykset yksilöllisiä. Myös synnyttäjät ovat yksilöitä, mutta ympäristö on yleensä sairaalaympärstö. Tutustuminen ympäristöön voisi mahdollista auttaa peloista kärsiviä pääsemään yli joistakin henkisistä esteistä joita tietämättömyys kasaannuttaa.

Niin hassulta, kun voikin kuulostaa, olisin kaivannut enemmän tietoa synnytyssairaalan käytännöistä. Ellen olisi käynnyt synnytyssairaalani labrassa ennen synnytystä, en olisi osannut liikkua rakennuksessa, koska virtuaalikierroksesta kaikkea ei hahmottanut. Pääsimme perhehuoneeseen ja en tiedä oliko miehelleni asiaa selitetty, mutta kukaan ei minulle kertonut missään vaiheessa, että tarvittavat tiedot löytyvät huoneessa olevasta kansiosta. Löysin kansion päivää ennen kotiutumista. Olisin mielelläni kuullut ruokailukäytännöistä, ruokailutilasta, pesutiloista yms. Kansiossa löytyi muutakin infoa, mikä olisi voinnut olla mielenkiintoista lukemista jo edellisenä päivänä.

Ehkä käytäntöjen tietäminen voisi antaa tunnetta tilanteen hallitsemisesta tilanteessa, jossa kaikkia asioita ei vain voi hallita.

Tavastian lastenkonsertti: Gommi ja Pommi

Tavastialla on jälleen alkanut pyörimään lapsiperheiden iloksi lastenkonsertit. Sunnuntaina 5.3. Tavastian kuuluisalle lavalle astui Suomen vanhimmat (ja lahjakkaimmat) kissa ja jänis. Kyseessä on tietenkin Gommi ja Pommi eli M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen klassikko kaksikko. Olimme Ukkelin kanssa kuuntelemassa konserttia seurassamme talviloman viettoon tullut siskoni poikansa kanssa.

Kuten aina, lähteminen vaati pienimuotoista suunnittelua. Ja lähinnä siis Ukkelin päiväunijärjestelyjen kanssa. Keikka alkoi kello 15 ja yleensä Ukkeli herää päiväunilta noihin aikoihin. Asia ratkaistiin aikaistamalla muita toimintoja johonka kuului myös aamuherätys. Illalla katsotun Transformersin jälkeen klo 7 herääminen ei tuntunut niin fiksulta, mutta ylös nousin ja Ukkelin herätin. Pikkumiehellä ei ollut asian suhteen mitään ongelmaa vaan heräsi hymyissä suin ja syöksyi leikkimään olohuoneeseen. Koska vieraspeti sijaitsee olohuoneessa, tarkoitti leikin alku unen loppua.

Aamu meni ongelmitta ja Ukkeli söi päiväruoan jo ennen yhtätoista. Todennäköisesti aamuherätys oli jättänyt jonkun vajeen uniin, koska unta ei tarvinnut houkutella ja Ukkeli nukkui normaalit parin tunnin päikkärit heräten yhden maissa. Olimme siis erinomaisesti, ja tuskattomasti, aikataulussa.

Keikkapaikalle saavuimme noin vartti ennen konsertin alkua. Vaunuparkki oli järjestetty viereisen Ilves -ravintolan tiloihin. Sisäänkäynti Ilvekseen oli Tavastian lippuluukun vierestä, joten kulku oli vaivattomasti sisäkautta. Oviaukko itsessään tosin oli kumpaankiin suuntaan menevän liikenteen vuoksi ahdas. Olimme varautuneet matkarattailla, jotka olisi ollut helppo taittaa kasaan ja jättää narikkaan, mutta kaikille oli sama käytäntö ja vaunut pyydettiin viemään vaunuparkkiin. Jätin omat päällysvaatteni vaunun luo ja tämä olikin ihan järkevä liike. Konsertin loputtua narikkajono ei eronnut aikuisten tilaisuudesta eli jonottaa sai.

Tavastian salissa ei ollut normaalia enempää istumapaikkoja (=vähän), mutta lattialla oli pieniä pyöreitä mattoja istumista varten. Yläkerran tasanne oli myös avoin ja siellä oli parempi mahdollisuus istumapaikkaan. Yleisöä katsoessa epäilin osan vanhemmista tulleen nostalgia mielessä katsomaan lapsuuden suosikkeja, ja lapset pääsivät siinä samalla nauttimaan musiikista. Valitsimme istumapaikat lavan edestä (en kehdannut mennä seisomaan lavan eteen...) ja oli hauska huomata, miten lavan edusta täyttyi nuorista katsojista. Pisimpiä olisi ollut mieli pyytää siirtymään lavansivulle, mutta kyseessä kuitenkin oli lastenkonsertti (ja hyvin näkyi lavan tapahtumat).

Keikka alkoi pari minuuttia yli kolme. Gommi ja Pommi esittivät saman setin, kuin syksyllä 2016 Lahdessa esiintyessään sinfoniaorkesterin kanssa (olisiko heidän perussetti?). Tällä kertaa lavalla oli vain kissa, jänis, banjo, haitari, puhelinluettelo ja kosketinsoittimet (=kangaspuut). Vaikka kappaleet ja välispiikit oli samat, ei se haitannut lainkaan! Kappaleet kuten Minä Soitan Harmonikkaa, Sika Kunnossa, Kissa Vieköön tai Kuinka Saisin Rikki Kookospähkinän ovat kuitenkin klassikoita ja kestävät kuuntelua. Suurin harmitukseni keikalla oli, että silmätulehduksen yhteydessä saamani kurkkukipu oli viennyt ääneni enkä voinnut laulaa lainkaan mukana. Ukkeli otti keikan tarkkaavaisen lungisti. Onhan se toki hämmentävää, kun valtavan suuri puhuva jänis ja kissa tummennetuissa laseissa esiintyy valojen loisteessa.

Emme testaneet vessatiloja, mutta aiemmasta kokemuksesta tiedän, että ainakaan naistenpuolella ei hoitotasoja löydy. Invavessa klubilta löytyy, mutta epäilen, että sieltä ei hoitopöytää tai pottaa löydy. Mutta voin toki olla väärässäkin.

Itse en baarin tarjontaa tarkistanut, mutta siskonpoika tuoksui niin vahvasti korvapuustille, että niitä oli ainakin myynnissä virvoitusjuomien ja kahvin lisäksi.

Seuraavan kerran Gommia ja Pommia olisi mahdollisuus päästä näkemään lauantaina 1.4. ja sunnuntaina 2.4, kun parivaljakko esiintyy WeeGeen Lasten museofestareilla. Katsotaan miten saadaan päikkärit järjestymään tuolloin...

Sinua voi kiinnostaa ehkä myös tämä: Iske niitti sydämeesi - Badding muistokonsertti tammikuussa 2017

HBO Nordic: Big Little Lies - Valheista vakuuttavin

Ensimmäiset minuutit jo vakuutti. Jäin koukkuun, koska halusin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. 23 minuuttia ehdin jaksoa tuijottaa kunnes lapsi heräsi päiväunilta. EEEEIIII!!!! Jospa Ukkeli vielä hetkeksi nukahtaisi. Ei kuulu mitään, hyvä. Sain vielä jatkaa, mutta minuutin kuluttua minun piti luovuttaa ja jättää sarja odottamaan yön pimeitä tunteja eli sitä, että Ukkeli käy yöunille. Minusta siis ei ole Montreyn kaupungin täydelliseksi äidiksi. Vai onko sittenkin? En voi tietää, koska 6 jaksoa ja 20 minuuttia on sarjaa näkemättä.

HBO Nordicilta alkanut Big Little Lies on David E. Kelleyn laatusarja, joka pohjautuu Liane Moriartyn samannimiseen kirjaan. Seitsemän osaisessa sarjassa nähdään toinen toistaan upeampia näyttelijöitä, joten jo sen perusteella voi sanoa, että Big Little Lies ei jää pieneksi. Sarjan näyttelijäkaartiin kuuluu mm. Reese Whiterspoon (Walk the Line, Vettä Elefanteille), Nicole Kidman (Moulin Rouge!, The Others), Alexander Skarsgåd (True Blood, Tarzanin legenda), Shailene Woodley (Outolintu-elokuvat) ja Laura Dern (Jurassic Park).

Aloitusjakson nimi on jo lupaava - Somebody's Dead - ja kerronnallisista syistä voimme vain arvailla mitä on tapahtunut. Ukkelin mentyä iltaunille oli äidin aika ottaa itselleen laatuaikaa, joten laitoin jakson pyörimään uudelleen alusta lähtien. Toisella kierroksella naamat oli jo hieman tutumpia, kokonaisuus hahmottui paremmin ja vieläkin koukku toimi. Takaumia, ihmiskohtaloita, lumoavia maisemia, salaisuuksia tekojen takana, äitien keskinäistä taistelua ja tukahdettuja tunteita. Mitä kummaa näiden pääperheiden välillä, ja perheiden sisällä, tapahtuu? Ensimmäiset 25 minuuttia on yhtä edestakaisommelta, kun nopeatempoisesti tikataan menneisyyden ja nykyhetken välillä. Hetkellisesti meno tyyntyy suoraan ompeleeseen ja tässä vaiheessa löysätään painoa polkimelta ja syvennytään siihen mitä henkilöt ajattelevat. Loppua kohden on hyvä pitää huoli, että syntynyt kiinnostus ei pääse purkautumaan, joten vielä loppuun hieman edestakaisommelta. Ja sitten on hyvä jäädä odottamaan seuraavaa jaksoa. Damn.

Kuvat: IMDb

Sarjassa käytetty takaumien ja nykyajan vetoketjumainen limittäminen on suosittu tapa monessa sarjassa. Äkkiseltä mieleeni tulee HBO Nordicin muutamakin sarja jossa tätä tyyliä käytetään. True Detective ja The Affair pari niistä esimerkkinä mainitakseni. Itse pidän tästä koukutustavasta ja ainakaan vielä en ole siihen kyllästynyt. Kerrontatyyli pakottaa katsojan seuraamaan sarjaa, koska jos samalla yrittää räplätä kännykkää voi helposti missata yksityiskohtia. Big Little Lies'ssa tuli hetkellisesti mieleeni myös Fight Club -elokuva, mutta vain hetkellisesti ja tämä on vain minun oma mielleyhtymä, johon moni muu ei välttämättä pysty edes samaistumaan. Jaoin tämän tärkeän tiedon siitäkin huolimatta :)

Ensimmäisen jakson perusteella voin Big Little Lies -sarjaa suositella. Lukulistalle meni myös Liane Moriartyn kirja, joka löytyy suomennettuna nimellä Mustat Valkeat Valheet. Vaikka sarjoja tykkään katsoa, olen myös lukija ihminen (aivan liian vähän viime aikoina tosin) ja olen sitä mieltä, että kirja on aina parempi, kuin siitä tehty sovitus. Kirjaa lukiessa hahmot tulee luotua mielessään, kuten myös paikat ja tapahtumat. Elokuvissa ja sarjoissa kaikki annetaan valmiiksi pureskeltuna ja usein pinnan alle jää asioita, joiden tietäminen voi antaa syvyttää henkilöhahmojen valintoihin. Toisinaan sitten tarinaa on muokattu niin paljon, että siitä ei tule kuin vihaiseksi.

Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa Big Little Lies- sarjasta ja kaupungin idyllisestä menosta. Minulla on pieniä epäilyksiä tulevasta, mutta juonipaljastukset ei kuuluu tyyliini, joten en lähde epäilyksiäkään kertomaan tässä yhteydessä. Katso itse ja muodosta teoriasi :)

Viikko käyntiin muskarin musiikkihetkellä

Olemme viime syksystä lähtien käyneet muskarissa 1-2 vuotiaiden ryhmässä. Ukkeli oli alle vuoden kun aloitimme Muskarissa, mutta minusta tuntui silloin hassulta, että olisimme  menneet alle vuosikkaiden ryhmään. Ryhmän alkaessa Ukkeli oli nuorin ja eron huomasi selvästi. Taputtaminen ja hyppiminen oli hauskaa joten hän kyllä osallistui aktiivisesti ja viihtyi isompien joukossa. Nyt puoli vuotta myöhemmin meno on aivan eri. Ukkelin opittua kävelemään ja kiinnostuessa lähes kaikesta mahdollisesta, on muskaristakin tullut seikkailupuisto. Keväänryhmässä on syksyltä yksi tuttu lapsi ja monta uutta tuttavuutta. En tiedä vaikuttaako, että ryhmäläiset on nyt suunnilleen samanikäisiä, mutta meno tuntuu paljon aktiivisemmalta. Tai sitten Ukkelin perässä juokseminen on saanut minut luulemaan, että siellä jotenkin tapahtuisi enemmän :) .

Syksyllä muskarin alkaessa ihmettelin, että en tunnistanut yhtään laulettua laulua. Onhan toki aikaa, kun on lasten lauluja tullut laulettua tai kuunneltua, mutta silti biisit oli täysin vieraita. Myöhemmin selvisi, että laulut ovat ohjaajamme Saaran yhtyeen omaa tuotantoa. Tämä selittikin paljon (enkä näin ollen ole ihan seniili). Muskari kestää kerralla 45 minuuttia ja siinä ajassa ehdimme laulaa, leikkiä, soittaa ja vähän teemasta riippuen askarrella tai piirtää. Syksyllä lapset sai askarrella siilin varjoteatteriin. Saara esitti lapsille myös varjoteatteriesityksen, joka vuorostaan inspiroi minut tekemään joulukalenterin varjoteatterityylillä.  Välillä tuntuu, että Ukkelilla on niin monta rautaa tulessa hänen säätäessä omiaan, että meiltä menee koko musiikkikasvatus ohi. Muskaripaikka kun on jo tuttu pitää siellä joka kerta käydä räveltämässä ne samat sähköjohdot, kaapit yms. mihin ei tarvitsisi mennä. Onneksi kolmeen varttiin mahtuu monipuolista ohjelmaa ja aktiviteetti vaihtuu sopivalla tempolla. Eiköhän ne muutkin muskarilaiset siitä vielä reipastu ravaamaan ympäriinsä ennen kevään viimeistä kertaa.

Ukkeli tykkää soittimista. Etenkin niistä kaverilla olevista. Tällä viikolla oli jälleen kerran menossa iänikuinen sähköjohtojen katselmus, kun hän kuuli marakassin äänen. Siihen loppui virtapiireily, kun hän syöksähti hakemaan itselleen soittimen. Kumpaankin käteen olisi pitänyt saada oma, mutta yhdellä piti pärjätä. Tuollaiset tilanteet ovat hyviä oppimishetkiä: Aina ei saa mitä haluaa ja pitää osata myös luopua esineestä. Ukkelilla on suhteellisen reipas tyyli ottaa vieruskaverilta soittimet, mutta ei hän laita vastaankaan (uhmaa), kun minä, toinen vanhempi tai ohjaaja palauttaa soittimen takaisin. Silloin kun soittimena olisi rumpu, kiinnostaa Ukkelia tamburiini. Tamburiinia soittaessa mielenkiintoisempi olisi triangeli. Onneksi soittimia ehditään vaihdella, niin kaikki lapset pääsevät kokeilemaan eri vaihtoehtoja.

Muskarista on tullut mukava viikon käynnistys. Jos emme kävisi muskarissa, olisi maanantaille katsottuna joku muu kerho. Kerho antaa mahdollisuuden tavata muista vanhempia  ja ihastella pikkuistenryhmään tulijoita. Alle vuosikkaiden ryhmä alkaa välittömästi, kun me lopetamme, joten pikkuiset odottavat aina aulassa sisäänpääsyä.

Viime syksynä mainostin eräässä Facebook -ryhmässä meidän muskaria. Koska muskari sijaitsi niin lähellä halusin osaltani mahdollistaa, että ryhmän minimikoko täyttyisi ja jatkuisi myös keväällä. Oma lehmä siis ojassa, kun toivoin, ettei minun tarvitse etsiä toista ryhmää. En ole poliittisesti (tai uskonnollisesti) sitoutunut ja olinkin kovin hämmentynyt, kun eräs ryhmäläinen kommentoi, että kaikkien on hyvä tiedostaa kyseisen muskarin järjestäjän olevan erään poliittisen puolueen lastenjärjestö. Kyseinen henkilö kertoi edustavansa eri poliittista näkemystä ja näin ollen ei veisi lastaan muskariin missä me käydään. Häkellyin tuosta kommentista. Hetkellisesti minulle tuli olo, että olin tehnyt jotakin väärää. Ensijärkytyksen jälkeen en voinut kuin ihmetellä kyseisen henkilön kommenttia. En tarkemmin ala ruotimaan mikä puolue on kyseessä, (täältä voit käydä lukemassa missä muskarissa käydään) mutta voin sanoa, että en koko syksyn aikana ollut huomannut toiminnassa mitään poliittista agendaa. Ellei se ollut sitten se sammakko, joka hyppäsi lumpeelta toiselle....hmmm... Muskarin kotisivuilla kyllä kerrotaan poliittisesta kytköksestä, mutta myös siitä, että heidän kerhotoiminnassa tausta ei näy. Toiminta pohjautuu myös arvoihin, joita itse arvostan: erilaisuuden hyväksyminen, vastuuntuntoisuus ja oman elämän hallinta. Vanhemmat päättävät missä kerhoissa lapsiaan käyttävät, joten en millään muotoa väheksy ryhmässä kommentoineen henkilön näkemystä.

Tuo henkilön antama kommentti herätti minut ajattelemaan, että välillä on hyvä pysähtyä tiedostamaan missä mennään. En minäkään veisi lastani kerhoon, joka sotisi minun arvomaailmaani, mutta toisinaan sitä paahtaa tukkaputkella menemään ilman, että asioita tarkemmin miettii. Uskon, että jos esim. muskarissa olisi teemoja tai puheita, jotka särähtäisi korvaani, emme siellä kävisi. Muskaria valitessani en ennakkoluuloineni lainkaan katsonut ev.lut.seurakunnan tarjoamia muskareita, koska epäilen niissä painotuksen olevan liian uskonnollinen minun makuuni. Tämä tosin kertoo ainoastaan minun näkemyksestä ilman tarkempaa tutustumista aiheeseen. Ehkä käymme vielä jossakin vaiheessa katsomassa seurakunnan tarjonnan ja sitten tiedän olenko vain ennakkoluulojeni orja vai olinko oikeilla jäljillä.

Vauvakino ja puoli La La Landia

Torstaina nautimme Ukkelin kanssa populaarikulttuurista elokuvan muodossa ja kävimme katsomassa Vauvakino -esityksenä 14 Oscar-ehdokkuutta saanneen La La Land'in. Tai ehkä se jäi vain La Landiksi, koska puolessavälissä lähdettiin kotiin syömään ja nukkumaan. Tunnissa ehdin hyvin kokeilemaan mikä on Ukkelikin suhtautuminen elokuvateatterissa olemiseen.

Finnkino järjesti Vauvakino -esityksiä eripuolella Suomea ja pääkaupunkiseudun tarjonnasta valintamme osui tällä kertaa Vantaan Flamingoon. Ottaen huomioon näytöksen aloitusajan (klo 11) ja Ukkelin päväruoka ja -uniajan, en halunut lähteä seikkailemaan julkisilla. Autolla meiltä pääsee Flamingoon suhteellisen nopeasti. Ukkelin ollessa seitsemän kuukautta kävimme ensimmäisen kerran Vauvakino -näytöksessä, joten minulla oli pieni aavistus mitä olisi odotettavissa tälläkin kertaa. Edellisellä kerralla Ukkeli ei vielä ollut juoksenteleva taapero, vaan pysyi nätisti sylissä ja nukkui loppuesityksen viereisellä penkillä. Nyt eletään kuitenkin aikaa, jolloin sylissä istuttaminen ei ole niin helppoa, vaan sylissä venkoillaan, kääntyillään ja liutaan alas (jee, liukumäki-leikki, uudestaan!). Olimme siis eri tilanteessa kuin edellisellä kerralla, ja tarkalleen ei voinnut tietää, mitä tuleman piti. Lippua varatessani valitsin paikan ensimmäiseltä riviltä. Normaalisti ensimmäinen rivi ei todellakaan ole ykkösvalintani, mutta paikkavalintaan vaikutti se, että edellisen kerran perusteella tiesin etualasta löytyvän leluja ja muuta aktiviteettia. Näin oli myös tälläkin kertaa.

Lunastin lippuni ennen näytöksen alkua. Vaunuparkille minulla ei ollut tarvetta, mutta sellainen olisi löytynyt vapaana olevasta salista. Kovin kauan meidän ei tarvinnut odottaa salin ulkopuolella, mutta siinäkin ajassa ehdin sen seitsemän kertaa Ukkelin perässä juosta. Naapurisalissa oli kokoustilaisuus ja salin edustalle oli laitettu pystypöytiä vihreine somisteineen. Alue oli "aidattu", mutta ei sellainen 90-100 cm korkeudessa oleva nauha alle 80 senttistä hobittia pysäytä. Äiti sai hien pintaan kumarrellessa ja kiinni juostessa. Mutta en ollut ainoa :) Tässä vaiheessa hieman haikaillen suuntasin katseeni turvakaukaloissa uinuviin pikkuisiin joiden ikä mainitaan vielä viikoissa (tai kuukausissa). Saliin päästyämme tilanne rauhoittui, koska sieltä löytyi tekemistä. Istumapaikkojen lisäksi salista löytyi vaipanvaihtotasoja, pari syöttötuolia, mikro ja leluja. Kuten aiemminkin, etuosassa salia oli lasten käyttöön tarkoitettuja leluja, istuimia ja keinuhevosia eli vähän kaikenlaista, jotka auttaa perheen pienimpiä jaksamaan, kun vanhemmat/hoitaja katsoo leffaa. Ukkelin bongattua lelut sain kaikessa rauhassa käydä viemässä vaatteet ja tavaramme penkillemme.

Ennen näytöksen alkamista ehti Ukkeli tutustua lelutarjontaan. Paras lelu kaiksita oli kuitenkin keinuhevonen. Keinutuolit on ennestään tuttuja ja kii-kaa kuuluu meilläkin sanavarastoon, mutta keinuhevonen oli uusi kokemus. Hetkeä ennen näytöksen alkua valot himmennettiin, mutta ei sammutettu, joten salissa oli koko näytöksen ajan mielyttävän valoisaa, mutta ei häiristevän kirkasta. Ensimmäisen kuvan ilmestyessä valkokankaalle, oli jotenkin suloita, kuinka leikkijöiden päät kääntyivät kohti kuvaa ja ihmettelevät katseet seurasivat jättiläisvauvan. (Alussa oli joku mainos, jossa oli vauva). Olisi ollut hauska olla pikkuihmisen päänsisällä hänen kohdatessa tällaisen uuden ihmetyksen.  Päätökseen lähteä katsoaan La La Land vaikutti se, että kyseessä on musiikkielokuva. Ukkeli pitää tanssimisesta musiikin tahtiin. Tanssiin riittä rytmi astian-tai pyykinpesukoneesta tai vaikka vedenkeittimen kohinasta. Toivoin, että musiikkielokuva viihdyttäisi myös Ukkelia ja hyvin poikani tunsin. Elokuvan alkaessa, ensimmäisten musiikkien tulvahtaessa valkokankaalle poika istui keinuhevosessa ja jammaili menemään. Hän tapitti ratsunsa selästä elokuvaa tiiviisti ensimmäiset 5-10 minuuttia (ja välillä yläkroppa lähti musiikin mukaan), mutta sitten piti keskittyä keinumiseen ja muuhun leikkimiseen. Minä en ollut tajunut katsoa kauanko elokuva kestää, joten jouduin tarkistamaan tämän näytöksen jo pyöriessä. Jos olisin etukäteen katsonut, että leffa kestää vähän yi 2 tuntia olisi leffa ehkä jäännyt välistä. Puolitoista tuntia olisi vielä menetellyt, mutta 2 tuntia + poistumiset, kotiin ajo, syöttäminen ja nukkumaan laitto olisi sotkennut päivärytmiä vähän liikaa (kuten kävi HopLopin keikalla). Päätin, että elokuvissa ollaan klo 12 asti ja sitten lähdetään. Olin maksanut leffalipusta 7,5€, joten puolikas leffa tuli yhtä kalliiksi, kuin olisin viikonloppuna mennyt katsomaan kokonaisen filmin.

Lapseni tuntien tiesin, että kaikki mikä ei ole omaa; on toisen kädessä; mitä voi syödä/juoda ja mikä on pienempi kuin hän itse, kiehtoo ja se pitää koskettaa/laittaa suuhun. Seurasin siis toisella silmällä leffaa ja toisella mitä Ukkeli puuhasi. Pahimmilta säädöiltä vältyttiin ja leikit sujui rauhallisesti. Ukkelin bongattua portaat oli minunkin noustava penkistä. Ukkeli nousi salin portaat ylös asti välillä pysähtyen ihmittelemään langan pätkää, vauvan leluja, kenkiä, vesipulloa, yms. mitä pitkällä reissulla vain eteen sattui. Uskon, että Ukkeli olisi jaksanut olla esityksen loppuun asti. Meillä oli vaipat ja ruoat mukana, joten sekään ei olisi ollut este, mutta halusin pitää päivärytmin suhteellisen samana kuin yleensä. Näin ollen kellon tullessa kaksitoista, pakkasin kimpsut ja kampsut, otin Ukkelin kainaloon ja jätin Ryan Goslingin odottamaan Emma Stonea... (en paljastakaan mihin 😊 ). La La Landista siirryttiin Dreamlandiin melkein ajallaan. Ukkeli ei nukahtanut autoon, joten päikkärit ei siirtynet sen vuoksi. Ruoka maistui, koska emme olleet liikoja leffassa herkutellut. Ehkä minäkin saan joskus vielä leffan katsottua loppuun.

Miten meni noin omasta mielestäni: Paremmin kuin arvasin, mutta kuitenkin niin kuin olin etukäteen odottanutkin = ei suuria yllätyksiä. Salissa meni hyvin, koska oli leluja ja mahdollisuus kiipeillä portaita. Ei ollut velvollisuutta istua paikallaan, joten ei tarvinnut myöskään hangoitella vastaan. Elokuvassa musiikkia, joka osui pojan rytmihermoon. Miinusta: kaikki herkut mitä ei saanut syödä ja kaiki lelut, jotka oli toisen omia.

Tässä vielä tiivistettynä pari vinkkiäni, jos Vauvakino on kokematta:
- Omat eväät mukaan - salissa on mikro, jossa sellaista kaipaa. Meillä oli mukana maissisuikeroita, vettä ja välipala smoothie.
- Imetys - onnistuu salissa. Ylätasanteelta yms. löytyy tarvittaessa pötköttelypaikka, jos ruokailu ei istualtaan luonnistu.
- Vaipanvaihto onnistuu salissa - salissa on tasot, joilla voit vaihtaa vaipan eli sinun välttämättä tarvitse poistua tilassa sen vuoksi. Ota mukaan kuitenkin vaipat yms. mitä uskot tarvitsevasi.
- Ole kuin kotonasi - huolehdi lapsesti, mutta nauttikaa leffasta. Vauvakinon ideaan kuuluu, että salissa saa liikkua ja siellä saa kuulua ääniä. Totta kai toiset katsojat tulee ottaa huomioon eli asiallisesti pitää käyttäyä.
- Kokeilkaa - alaikärajaa ei ole, joten jos itseäsi leffakiinnostaa niin rohkeasti vain kokeilemaan.Missään nimessä ei kannata leffareissua jättää sen takia välistä, että pelkää oman lapsen olevan liian levoton pysymään paikallaan.
- Teatterissa on tilaa - näytöksiin ei ole tarkoitus myydä salia täyteen, joten paikkoja omille ja lapsen tavaroille löytyy.
- Seuraa ohjeita ja kysy tarvittaessa - Saliin vaunuja ei saa tuoda, mutta kantokopan kylläkin. Jätä vaunut ohjeistettuun paikkaan. Finnkinon sivuilla annettu ohjeistusta.

-Koko perheellä leffaan - jos mahdollista, on tämä hauska tapa viettää laatuaikaa yhdessä.

Kiitosta/Vinkkejä järjestäjälle (jos satutte lukemaan): 

- Kiitos, että järjestätte Vauvakinoja

- Voisi olla useamminkin - ymmärrän, että näytös halutaan valita olemassa olevasta ohjelmistosta. Itse olisin valmis näkemään vähän vanhemmankin leffan (klassikot, joita ei näe televisiosta joka toinen viikko on jees), jos vain näytös olisi kohdistettu lapsia ajatellen. Välttämättä lelujakaan ei tarvitsis olla niin paljon. Oma lelu mukaan, paikan päällä keinuhevonen, säkkituolia yms. missä purkaa energiaa. Lapselle siis, ei minulle. 

- Onnistuisiko iltapäivänäytökset esim. klo 16 alkavat?
- Olisiko Lasten sunnuntain ja Vauvakinon välimaastoon mitään saatavilla? Taapero iltapäivä?
- Mahdollisuus nimilappuihin konttaavan/kävelevän/juoksevan lapsen selkään? Kovin moni lapsista tuskin teatterista häviää, mutta nimilappu ja paikkanumero ei välttämättä olisi paha tietää, jos tulee äitiä/isää ikävä. Tai jos karkaa valvovan silmän alta salista ulos ovien vielä ollessa auki.

Hyvää tapaa hakemassa - Perheet Safkaa

Lapset ja ravintolassa syöminen, uhka vai mahdollisuus? Ei ehkä kumpaakaan, mutta kylläkin kokeiltavan arvoista. Ennen omaa lasta mennessäni syömään ravintolaan pyrin välttämään pöydät, jotka oli lapsien/leikkipaikkojen lähellä. Ehkä syy on selittämättäkin selvä, mutta kerrotaan nyt vielä erikseen: Lapset on äänekkäitä, ne ei pysy paikallaan, ovat kärsimättömiä ja häiritsevät jokaista ympärillä olevaa. Tässä tietenkin yleistän jokaisen lapsen, myös omani. Lisätään vielä, että oman lapsen synnyttyäni en ole muuttanut mielipidettä, olen ainoastaan siirtynyt ruokailemaan sinne muiden lapsellisten joukkoon. Lapset ovat äänekkäitä, liikkuvia, kärsimättömiä odottamaan ja voivat häiritä kanssa ihmisiä, koska HE OVAT LAPSIA ja heiltä ei voi vaatia samaa kuin aikuisilta! Iän myötä opitaan käytöstapoja ja tulee lisää ymmärrystä.  Jos aikuinen käyttäytyy kuvatun kaltaisesti on yleensä syynä humalatila (tai sitten henkilö ei oppinut/hänelle ei opetettu käytöstapoja). Minusta pienempi paha on selvästi kyllästynyt lapsi, joka vain haluaisi kotiin, kuin selvästi humaltunut aikuinen.

Helsingissä järjestettiin lauantaina 21.1. Perheet Safkaa -tapahtuma. Konseptin on ideoinnut Family Mattersin perustajat Petra Gergov-Koskelo ja Minna Koskelo. Tapahtuman idea on kehittää perheystävällistä ravintolakulttuuria ja madaltaa perheiden kynnystä ruokailla ravintoloissa. Mukaan päivään oli lähtenyt 13 ravintolaa kutsuen kaikki lapsiperheet mukaan. Me ruokailimme Strindbergillä ja vietimme paikan päällä oikein miellyttävän kaksi tuntisen. Seurueeseemme kuului Lähinnä Kauempana -matkablogin pitäjä Kati lapsineen, sekä minä Ukkelin kanssa. Käytännössä siis kaksi rummutusta rakastavaa pikkuhurmuria, joista toinen kylvää edelleenkin maastoon ruoan mitä ei syö, sekä reipas pikku prinsessa. Ja totta kai me isommat prinsessat eli lapsistaan ylpeät äidit. Strindbergin edustaa klassisempaa tyyliä ja myös ravintolassa asioivat taitavat suuremmaksi osaksi olla iäkkäämpää väkeä (tämä aivan mutu tuntumulla Helsingin Sanomien artikkelin ja oman arvion perusteella). Ulkona oleva kyltti kertoi Perheet Safkaa tapahtumasta, mutta en tiedä kuinka moni ruokailija oli tästä tietoinen tai kertoiko henkilökunta ruokailijoille.  Lapsia oli todennäköisesti normaali lauantai-iltapäivää enemmän, vaikkakaan ovin monta aivan näin pientä ruokailijaa ei paikalla ollut.

Karavaanimme oli liikenteessä kaksilla rattailla ja Strindbergin hissiin mahtui vain yhdet kerrallaan. Pientä odusta tullessa ja mennessä, mutta asia hoitui kyllä ja sisälle (ja ulos) päästiin. Pöytämme oli aivan ikkunan vieressä ja Esplanadinpuisto avautui ikkunan takana. Tämän talven koristevalot ovat ehdottomasti upeimmat mitä ikinä Helsingissä olen nähnyt ja illan pimentyessä ikkunan takana saimme ihailla loistetta paraatipaikalta. Pöytään asettuminen vaati pientä tuolileikkiä, mutta lopulta jokainen löysi oman paikkansa. Meille haastetta toi kaksi syöttötuolia pöydässä, jossa toisella puolella oli yhtenäinen penkki ja toisella puolella tuolit. Ukkeli sai pöydän päätypaikan ja aloittikin välittömästi rummuttelun pöydässä olevilla aterimilla. Henkilökunta oli oikein miellyttävää ja ymmärtäväistä. Lähtiessä selvisi, että tarjoilijallamme oli itsellään useampi lapsukainen, joten hänellä ei ollut vaikeuksia ymmärtää pienten lasten käytöstä. Naapuripöytiin en kurkkinut, mutta kukaan ei ainakaan tullut valittamaan äänistä, mitä meidän pöydästä kantautui. Kerrottakoon, että pöydässä ei ollut maailmanlopun meininki, vaan normaali hyväntuulinen iloittelu, minkä vain lapset saa aikaan.

Lapsille oli tehty päivää varten erityismenu. Alkupalaksi valitsin toast skagenin ja pääruoaksi lihapullat ja perunamuusi. Jälkiruokavaihtoehtoja oli yksi erittäin pätevä eli jäätelöannos (Strindbergin jäätelöherkku). Itselleni otin kananpoikacaesar -salaatin. Varauduin siihen, että pääsisin maistelemaan myös Ukkelin annoksista, enkä ollut väärässä. Ottaen huomioon, että katkaravut oli aivan uusi tuttavuus, maistui toast skagenin hyvin. Loput lihapulla-annoksesta jouduin pyytämään mukaan, koska muuten niin hyvä ruokainen Ukkeli ei tällä kertaa jaksanut keskittyä pääruokaan. Lisukeleivät ja katkaravut skagenin päältä taisi täyttää tarpeeksi. Jälkkäri toki maistui (äitinsä poika;)) ja hetken jo säikähdin, että eikö minulle jää mitään. Pöydästä lähtiessä jälkeemme jäi sotku, tätä ei voi valitettavasti kieltää, mutta pahemmaltakin paikka olisi voinut näyttää. Pari tuntia ravintolassa on pitkä aika lapselle, etenkin kun pitää vielä paikallaan pysyä. Lapsista vanhin osasi tuoda kärsimättömyytensä esille sanoin. Pikkumiehillä se ilmeni kasvavalla levottomuudella. Lapsista vanhin pysyi paikallaan, kun sai täyttää ravintolasta saatua Oppi&Ilo -kirjasta. Loppuhetkillä auttoi netin  lastenohjelmat kännykästä. Ukkelinkin kärsivällisyyttä koeteltiin ja se ilmeni kiipeilyvimmalla. Johan sitä olikin joutunut istumaan hyvän tovin. Sohvalta piti könytä ylös ja alas, sylin kautta viereen istumaan ja kun lopulta nostin käsivarsien varassa katsomaan seinäpeilistä kuvaansa, oli se todella hauska juttu. Vapaasti en päästänyt juokemaan, koska se ei vain kuulunut asiaan tällä kertaa.

Mielestäni Perheet Safkaa on konseptina hyvä rohkaisemaan perheitä kokeilemaan muitakin ravintoloita, kuin niitä joissa on tarjolla lasten oma menu kuvineen ja leikkipaikka pöydän vieressä. Oma lapsi on pieni ja käytöstapoja ei häneltä voi vielä vaatia, mutta silloin vastuu onkin meillä vanhemilla. Todennäköisesti ketjuravintolat leikkipaikkoineen tulee vielä erittäin tutuksi, kun äiti ja isä haluaa ulos syömään. On kuitenkin hyvä tietää, että ravintolaan voi mennä ruokailemaan lapsen kanssa ilman, että koko aikaa tarvitsee miettiä mitä muut meistä ajattelee (,koska tiedän mitä he ajattelevat, koska ajattelen itse aivan samalla tavalla). Lapset oppii esimerkin ja tekemisen kautta, joten kokeillaan ja näytetään esimerkkiä.

Iske niitti sydämeesi - Badding muistoissamme Dubrovnikin illassa

Kuva: Yle elävä arkisto (Saundi)

Viime viikolla sain nauttia äidin omasta ajasta jopa kahtena iltana. Torstaina tyttöjen kanssa ja lauantai-iltana Dubrovnik Lounge& Lobby'ssa  Rauli "Badding" Somerjoen muistokonsertissa. Meinasi mennä konsertti ohi, kun viikolla selvisi pienimuotoinen aikatauluongelma.

Todennäköisyys, että miehelläni ja minulla olisi päällekkäisiä menoja, on kovin pieni. Olemme onnistuneet järjestämään harvat menomme niin, että hoitajaa ei olla tarvittu, vaan jompikumpi on ollut kotona. Pari kertaa on tehty ns. lennosta vaihto, kun toinen on tullut ja toinen mennyt. Syksyllä esim. mentiin Ukkelin kanssa Pasilan asemalle isää vastaan, kun hän tuli työmatkalta ja minun piti ehtiä kouluun. "Läpsystä vaihto" oli tarkoitus toteuttaa lauantainakin, kun miehellä oli liput jääkiekkopeliin (HIFK-KalPa) ja minulla lippu Iske Niitti sydämeesi ja Ala Rokkaamaan! -keikalle. Keikka oli Baddingin muistokonsertti, jossa Katri Somerjoki (& Niittisydän) muisteli setäänsä. Lauantaina, 14.1.,  tuli Badding kuolemasta 30 vuotta. Minulle Badding ja hänen musiikkinsa on ollut aina hyvin lähellä sydäntä.

Noh. Alkuviikosta otimme lauantai-illan aikataulun suunnitteluun.  Oletin, että keikka alkaisi aikaisintaan klo 22.  Miehen peli alkoi iltapäivästä ja hän epäili sen kestävän korkeintaan kasiin. No problem, hyvinhän siinä ehtii. Onneksi - siis todellakin onneksi - tarkistin keikan alkamisajan ja selvisi, että keikka alkaisi jo klo 20.30. Jaahas, mitenkäs nyt näin? Pikaisen tuumailun tuloksena päätin yrittää löytää lapsenlikan pariksi tunniksi. Tuolloin pääsisin ajoissa lähtemään ja mies saisi katsoa pelin rauhassa loppuun. Lapsenlikan saaminen näin lyhyellä varoitusajalla epäilytti, mutta onneksi meiltä löytyy niin ihania ihmisiä ympäriltä, että vaihtoehtoja oli loppupelissä kaksin kappalein. Ukkelille tutumpi ihminen lapsiensa kanssa hoiti tällä kertaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Ukkelia hoiti joku ei-sukulainen. En epäillyt lainkaan homman toimivuutta: tuttu ympäristö ja reipas nuori mies, joka ei turhia äidin perään huutele. Täytyy kyllä myöntää, että hieman oli hassu olo sisuksissa, kun kotoa lähdin.

Lauantai oli sama, kun kävimme pikapyrähdyksen Hop-Lopissa ja Ukkelin päiväunien ajankohta "hieman" venähti. Se itseasiassa olikin hyvä juttu, koska olin varma, että Ukkeli jaksaa leikkiä siihen asti, kun isä tulee kotiin. Kaveri tuli lapsineen illasta ja ehdittiin hyvin katsoa tärkeimmät asiat. Lapset löysi yhteisen sävelen ja Ukkeli oli innoissaan kavereista. Kun lähtöni lähestyessä selitin Ukkelille, että äiti lähtee nyt ja jäät tänne vähäksi aikaa kaverini kanssa, nosti Ukkeli kätensä, vilkutti reippaasti,( hee-hee = hei-hei) ja ampasi olohuoneeseen. Ilmiselvästi asia oli selvä ja pärjäsi pari tuntia ilman äitiä 😊.

Keikkapaikalle Dubrovnikiin ehdin ennen kahdeksaa. Tilaisuus oli loppuunmyyty, mutta en ollut huolissani, koska olin varannut ja maksanut liput. Lippu oli lunastettavissa lipunmyyjältä. Paitsi, että kun kysyin lippuani, ei lippuja kuulema enää ollut, koska kaikki oli mennyt. Mainitessani, että olen lippuni kyllä jo myös maksanut, pyysi hän vain peremmälle enempää asiaan puuttumatta. Sisään tullessani olin havainnut, että paikka oli aivan täynnä. Takkia narikkaan viedessäni ikäväkseni huomasin, että eräs lempiartisteistani, M.A.Numminen, oli jo lavalla kertomassa Badding - muistojaan. Kun narikasta lopulta pääsin, oli puheenvuoro jo ohi. Raivatessani tietä tiskile, harmittelin mielessäni Nummisen missaamista. M.A. Numminen on artisti, jota suuresti ihailen. Nummisella oli viime vuonna juhlavuosi ja sen kunniaksi hän teki erityyppisillä kokoonpanoilla useita keikkoja. Itse ehdin nähdä näistä yhteensä kolme konserttia syyskuussa ja lokakuussa.

Tiskin luota löysin tuttavani ja heidän kanssa rupatellessa selvisi, että tapahtuman aloitus oli myöhästynyt, koska jonon purkaminen oli vienyt aikaa. Pienimuotioinen lippuhässäkkäkin kai oli ollut. Tämä selitti osaltaan myös sen, miksi sisäänpääsyni oli loppupelissä vaivaton.  Dubrovnikin salin puoli oli tupaten täynnä ja tunnelma oli muutenkin hyvin tiivis. Seisoimme tiskin vieressä väistellen tarpeen mukaan janoisia kanssa keikkailijoita. Itselläni sydän hyppäsi ihan uuteen paikkaan, kun tajusin the MAN'in eli herra Mauri Antero Nummisen pyytävän tietä! Totta kai maestrolle tietä tehtiin. Hänkään ei päässyt tiskin luota poistumaan, joten käytin tilanteen hyväksi ja fanikuvan lisäksi kerroin ihailevani häntä suuresti. Ja kiitin kaikesta. Tässä vaiheessa ahtaus ja ihmisten paljous ei haitannut enää yhtään. Periaatteessa olisin voinnut lähteä jo kotiin, mutta keikalle oltiin tultu, niin pitihän se kaikka kuunnella. 

Alkuhässäköinnin vuoksi lämppäri, Grandmother Corn,  pääsi aloittamaan hieman myöhässä. Pojat soittivat omia biisejä, jotka oli oikein meneviä. Mukaan mahtui myös illan henkeen pari Baddingin biisiä. Kun ylimääräiset tuolit oli lavan edestä kannettu pois ja Dubrovnikin saliin saatiin kaivattua tilaa, oli pääsesintyjä Katri Somerjoki& Niittisydämen aika esiintyä. Esitetyt kappaleet olivat kaikki Baddingin käsialaa ja kappaleet oli valikoituneet toiveiden ja Katrin omien tuntemuksien pohjalta. Katri Somerjoki & Niittisydämen sovitukset kappaleista olivat erinomaisia, bändin näköisiä ja bändi sai kappaleisiin aivan uudenlaista otetta. Kahden setin mittainen keikka sisälsi biisejä laidasta laitaan aina Apina&gorillasta Alla Kuusinpuun kautta Paratiisiin. Paratiisista saimme kaksi eri sovitusta, kun bändi soitti sen uudelleen encorena Kauas Pilvet Karkaavat kappaleen jälkeen. Bändi, ja illan teema, olisi täyttänyt isommankin keikkapaikan. Kuten M.A.Numminen totesi, olisi täyttänyt helposti Tavastian (Keikka odotellessa...). Itse livahdin paikalta viimeisen biisin jälkeen ja suuntasin kotiin. Kotimatkalla täpötäydessä junassa viereeni istui Dio-fani, joka myös oli tulossa samalta keikalta. Mukaan hän oli napannut keikkajulisteen, jonka takaa löytyi toisen setin biisilista. Pakko oli rikkoa jälleen suomalaista hiljaisuutta ja pyysin kuvan listasta 😀. Kaiken kaikkiaan lauantaipäivä oli erittäin onnistunut.

Youtube -video: kuvaus:Kari Karttiala & Virpi Miettinen