Voinko surra lapseni edessä henkilöä, jota en oikeasti ole edes tuntenut? Pitääkö minun salata tuntemukseni, koska lapsi ei vielä voi ymmärtää miksi äiti itkee?
Torstaina 18.5. tuli suru-uutinen muusikko Chris Cornellin poismenosta. Ensimmäinen reaktoni uutiseen oli epäusko. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Miten voi olla mahdollista, että hän olisi kuollut? Eihän se voisi olla mahdollista. Chris Cornell oli 52-vuotias ja julkisuuskuvan perusteella ei elänyt sellaista rokkarielämää, joka olisi selittänyt ennenaikaisen poismenon. Eli mitä ihmettä? Oliko nuoruuteni musiikki-idoli, ihana ääninen mies siirtynyt taivaalliseen laulukuoroon?
Luin asiasta ystäväni Facebook sivulta poistuessani Musiikkitalon soitinsatu esityksestä. Siinä Musiikkitalon ulko-ovella luin uutisen ja reaktioni oli MITÄ?!
Hieman epäillen uutisen todenperäisyyttä kuljimme Sanomatalon läpi. Eri radiokanavien lähetyskopit sijaitsevat Sanomatalossa ja huvikseni pysähdyin Radio Rockin kohdalla missä aamujuontajat vielä tekivät ohjelmaa. Kuuntelemme usein ohjelmaa aamuisin ja kysyin Ukkelilta kuulostaako tutulta. Olin jo jatkamassa matkaa, kun tajusin mistä juontajat puhuivat. Chris Cornellin kuolemasta. V***u, uutinen oli tosi.
Pala kurkussa jatkoimme matkaa rautatieasemalle. Vannoin mielessäni, että en itke. Niitä harvoja päiviä, kun ripsiväriä laitan, niin en ainakaan julkisella paikalla ala niitä levittämään pitkin naamaa.
Junaan päästyämme tunsin kuinka pari kuumaa kyyneltä yritti puskea läpi. Ei helvetti. Hienovaraisesti yritin pyyhkiä silmäkulmia hihan kulmaan ja juttelin niitä näitä. En niinkään välittänyt mitä kanssamatkustajat ajattelisi, mutta mietin miten lapseni reagoisi.
Kotona radio soitti Soundgardenia ja taas meinasi hanat aueta. Annoin pojalle päiväruoan ja laitoin hänet nukkumaan. Pidättelin kyyneliä niin, että päätäni alkoi jo jomottaa. Sulkiessani lapsenhuoneen oven annoin itselleni luvan vuodattaa muutaman kyyneleen. Minulle, jota itkettää televisiomainoksetkin tämä oli valtava suoritus.
Miksi en itkenyt poikani nähden? Ihmisen on hyvä surra, jos siltä tuntuu, mutta en halunut nähdä hänen hämmennystään. Enkä olisi osanut kertoa, että miksi silmäni vuotaa vaikka en itseäni ole satuttanut. Miten selittää lapselle, että suru ei tarvitse fyysistä kipua vaan toisinaan kipu puskee sisältä päivän ja se on vain tunne, jolle ei voi mitään.
Vielä en ollut valmis jakamaan suruani lapsen kanssa. Eikä minun mielestäni ollut tarvettakaan. Uskon, että ehdimme käsitellä surua vielä turhan monta kertaa elämämme aikana.
Yläkuvan teksi: Chris Cornell, Wave goodbye
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana on vapaa. Kaikki kommentit luetaan!