Olen tällä hetkellä 37-vuotias ja tänään on elämäni toinen äitienpäivä - äitinä. Sain elämääni lokakuussa 2015 maailman ihanimman pikku pojan. Pikku poikia olin aiemminkin tavannut, mutta en ketään niin erityistä. Hän oli minun poikani, eikä kukaan ottaisi häntä minulta pois.
Olisin toki halunut äidiksi jo aiemminkin. Ukkelia odotettiin monta vuotta, aina häistämme 2009 lähtien, mutta hän antoi vanhempiensa odottaa. Ovulaatiohäiriöt eivät helpottaneet yrittämistä, mutta niihin saimme apua hormonipoliklinikalta. Lopulta raskaustestin viiva näytti siltä mitä sen pitikin.
En ole koskaan kokenut vauvakuumetta. Uskoin, että kunhan aika on oikea minusta tulee äiti. Ja niinhän siinä tapahtuikin, onneksi. Ennen äidiksi tulemista en tiennyt miltä äitiys tuntuu. Nyt tiedän, enkä luopuisi siitä tunteiden sekamelskasta missään nimessä. Mitä äitiys sitten minussa muutti? En koe, että äitiys olisi minusta tehnyt mitenkään eheämpää tai täydentänyt minuuttani, mutta jotakin se minussa kasvatti ja minulle antoi.
Äitiys herätti minussa pelon. Suojeluvaiston, jonka vuoksi olen herkempi kavahtamaan asioita, joita en ennen hätkähtänyt. Ennen pienokaista, jota minun tulee suojella, en hätkähtänyt örisevää humalaista tai oudosti kulkevaa tuntematonta ihmistä. Lapsen jälkeen harkitsen reittini tarkemmin ja vältän epäilyttävät kulmat.
Äitiys herätti minussa maanisen rakkauden. Voisin katsoa poikaani tunteja. Hänen hymyään, hiuksiaan, itkuaan, nauruaan. Kuinka hän tepastelee avojaloin olohuoneen lattialla, seuraa puussa istuvaa lintua, istuu ja seuraa television lastenohjelmia tai innostuu tanssimaan musiikin tahtiin. Kuinka hän piiloutuu verhon taakse ja kikattaa, kun kukaan ei häntä löydä. Aarteeni.
Äitiys herätti minussa menettämisen pelon. Kun katson tuota meistä syntynyttä täydellistä suloisuutta, en voi olla tuntematta sisälläni ahdistusta, joka syntyy ajatuksesta, että menettäisin hänet. Että jonakin aamuna hän ei heräisikään. Se tunne pelottaa minua enemmän kuin mikään muu asia tässä maailmassa.
Äitiys herätti minussa huolehtijan. Enää en ollut vastuussa vain itsestäni. Niin paljon kun puolisoani rakastan, en voi huolehtia hänestä, mutta nyt minulla on joku josta minun tulee huolehtia. Ei väliä onko minulla vaatteita, ruokaa tai juomaa, mutta lapsella pitää olla kaikki hyvin. Silti minun tulee rakastaa itseäni enemmän, jotta voin olla hänelle hyvä äiti.
Tätä äitiys sitten varmasti on: huolehtia, ahdistua, murehtia turhia. Rakastaa, antaa, hoivata, toivoa parasta. Raivota karhuemona suojellakseen pienokaistaan, paimentaa lasta tulevaisuuden tiellä ja toivoa, että matkasta tulee pitkä ja onnellinen ilman suurempia kuopppia. Silti sen verran vastoinkäymisiä, että hänestä kasvaa järkevä, yritteliäs ja onnellinen.
Mustavalkoinen kuva: kuvaaja Bettina Lamspringe
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana on vapaa. Kaikki kommentit luetaan!