perjantai 13. tammikuuta 2017

Äiti puhuu nyt vähän itsekseen - Sisälläni asuu omituinen höpöttäjä



Ei, en ole raskaana, mutta olen havainnut äitiyden myötä löytäneeni sisältäni uuden ilmaisumuodon - ajatusten ääneen puhumisen julkisella paikalla eli höpöttelyn. Myönnän harrastaneeni ääneen puhumista jo ennen Ukkelia, joten aivan uutta tapaa en ole itselleni kehittänyt. Ennen lasta itsekseen puhuminen oli tiedostettua ja tapahtui lähinnä ainoastaan sisätiloissa esim. työpöydän ääressä. Mitä minulle on siis tapahtunut? Äänijänteiden ja tilannetajun suhde on vain ajan saatossa päässyt hieman väljähtämään. Alapäässä kun ylimääräistä vuotoa ei ole ilmennyt, niin yläpäästä karkailee senkin edestä.

Ukkelin synnyttyä huomasin puhuvani kolmannessa persoonassa (Äiti ottaa sinut syliin) ja selkopuhuminen sosiaallisissa tilanteissa oli yleistä. Normaalipuhe eli esim. pelkkä "sinä" ei luonnistunut, vaan puhuessani toiselle henkilölle puhuttelin häntä etunimellä. (Mitenkä, Leena, teillä menee? Äiti ei osaa enää puhua normaalisti, äiti on ihan höppänä). Vuodessa sekin tilanne on jo hieman rauhoittunut. Puhetavan kehittyminen (tai taantuminen) ei suinkaan ole ollut ainoa puhevika. Sanojen unohtaminen kesken lauseen, taitaa sekin kuulua äitiyden iloihin.  Ainakin näin uskon olevan yleisesti  tai sitten omalle kohdalle on vain osunut useampi äityli, joilla on ilmennyt tätä samaa katkopuhumista. Yhden hauskimmista keskustelutilanteista olen kokenut kahden äidin kanssa, joilta löytyi tämä sama pikku lapsesta johtuva oireyhtymä. Kukaan meistä ei saannut yhtä lausetta loppuun ilman, että olisi unohtunut mitä oli puhumassa. Tästäkin huolimatta ymmärsimme toisiamme täydellisesti. Päiviteltiin asiaa kyllä samantien, koska kyllähän se uskottavuutta syö, kun jää miettimään kesken lauseen arkipäiväisiä sanoja. Kyky tuottaa kokonaisia, järkeviä lauseita on pikkuhiljaa palaamassa normaaliksi.

Tällä hetkellä olen vaiheessa, jossa liikkuessani yksin tai lapsen kanssa, huomaan puhuvani, laulelevani tai vähintään hyräileväni ääneen. Kaupassa yms. julkisella paikalla voi vielä lapselle selittää juttuja ja miettiä asioita ääneen, esim. mitä sitä kaupasta pitikään muistaa. Välistä sitä vaan havahtuu, että on esittänyt itselleen kysymyksen (Olikohan meillä leipää? Ei, ei ollut. Sitä pitää ostaa. Mitäs muuta? Kissalle ruokaa. Joo, haetaanpas se samantien... ai niin, smoothiepusseja voisi pari ottaa. Niin ja se leipähän minun pitikin hakea jne.jne.) ja tietenkin vastauksen. Väliin voi lurauttaa jonkin kivan lastenlaulun, jos sellainen sattuu tulemaan mieleen. Normi kauppareissu 😀

Tiistaina noutaessani Matkahuollosta pakettia , havahduin, että olin jakanut ajatukseni ääneen, tuntemattomalle ihmiselle! Onneksi en mitään härskiä huudellut tai mielipahaa puheillani aiheuttanut, totesin vain, että "haa, siellähän on koira". Tuollainen lause ei onneksi haittaa tee, mutta tarkoitukseni ei todellakaan ollut sanoa sitä ääneen. Sanat olisi voinnut pysyä tiiviisti kallossani tai vaikka vain vähän kutitella kielenpäällä, mutta ei. Sieltä niiden piti luritella itsensä ulos. Tilanne syntyi, kuin vuoroani odottaessa viereeni istuutui nainen, joka pari kertaa sanoi ääneen "pysy siinä". Täytyy myöntää, että ehdin kytkemään tarkkailijamoodin päälle (= ääneen puhuva tuntematon henkilö. Tarkkaile tilannetta,että ei käy levottomaksi tai ala juttelemaan. Älä katso silmiin.). Kääntäessäni katseeni naisen jalkoihin, luonnollista tällaisessa tilanteessa, havaitsin naisen kassista ulos työntyvän mäyräkoiranpään. Ja sitten sanat vain tuli ulos ("haa, siellähän on koira"). Oman elämäni Nikke Knakkerton löysi johtolangan ja ratkaisi arvoituksen. Vieressä istuva nainen kuuli sanat - hyvinkin selkeästi - ja kysyi, luulinko hänen puhuvan yksin ääneen? Omasta kommentistani hämmentyneenä, en osannut pysyä hiljaa, vaan hämmensin soppaa vielä hiukan enemmän. Löystyneiden kielenkantojen avustuksella vastasin, että "niin, nykypäivänä kun ei tiedä. Mutta ei ääneen puhumisessa ole mitään pahaa. Se auttaa ajattelemaan selkeämmin. Itselläni on vuoden ikäinen poika, joten puhun useinkin yksin julkisilla paikalla". Kyllä, ja tarvittaessa vedän monologin pyytämättä. Onneksi tulikin minun vuoroni, joten keskustelu tyrehtyi siihen.

Noh,ei tuo ole onneksi niin vakavaa. Pieni höpöttäminen piristää, auttaa muistamaan paremmin asioita ja selkeyttää ajatuksia. Niinhän sitä sanotaan, että kun asian sanoo ääneen, auttaa se löytämään ratkaisun paremmin. Tätä asiaa on tutkittu aivan tieteellisesti, vaikka nyt ei olekaan tutkimustuloksia jakaa. Myös asioiden jakamisen väitetään helpottavan oloa. Jospa tuosta Matkahuollon tapauksesta ei minulle jää suurempia traumoja. Höpöttämisiin:)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sana on vapaa. Kaikki kommentit luetaan!