keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Avioliitto - kahdelle henkilölle!


"Kaksi henkilöä, jotka ovat sopineet menevänsä avioliittoon keskenään, ovat kihlautuneet." Näin sanoo avioliittolain 1 §. Onnea Suomi! Olen tänään ylpeä, että maassamme on voimassa avioliitto-oikeus myös samaa sukupuolta oleville pareille. Vaikka samaa sukupuolta olevien avioliittokeskustelu ei henkilökohtaisesti itseäni koskenut, seurasin sitä mielenkiinnolla,

01.03.2017 voimaan astunut lakimuutos lähti liikkeelle kansalaisaloitteesta 2013 (Tahdon2013) ja se hyväksyttiin eduskunnassa 2014. Allekirjoitin itsekin aloitteen, koska mielestäni avioliitto kuuluu yhdenvertaisena kaikille puolisoiden sukupuolesta riippumatta. Samaa sukupuolta olevien pariskuntien liittojenrekisteröinti oli jo lainvoimainen, mutta miksi rajata Jorman ja Kalevin tai Heidin ja Annen liitot eri otsikon alle kuin Jorman ja Heidin?

Lakikäsittelyn aikaan saimme seurata kansanedustajien argumentteja puolesta ja vastaan. Lähes kaikkien puolesta puhujien puheissa puhuttiin rakkaudesta, tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta, kun taas vastaleirin argumenteissa esiin tuli oman (hetero)avioliiton arvon alentuminen, seksuaallinen kieroutuminen ja uhkakuvat mitä tälläisesta järjestelystä voisi seurata. Henkilönä, joka on saanut kasvaa ja elää eräänlaisessa suvaitsevaisuudenkuplassa en voi ymmärtää, minkä vuoksi joidenkin toisten täysi-ikäisten ihmisten vapaavalintainen päätös solmia keskinäinen sopimus vaikuttaisi jonkun muun henkilön vastaavanlaisen sopimuksen arvoa alentavasti. Ei tässä ole kyse rupusakin muuttamisesta eliitin asuinalueelle.

Suomessa virallisia vihkimistapoja on joko kirkollinen vihkiminen tai siviilivihkiminen. Tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat vetivät kirkon mukaan ja puhuivat kirkollisenvihkimiset säilyttämisen puolesta ainoastaan nais-mies parien välisenä. Evankelis-luterilainen kirkko ei ole vielä päättänyt kantaansa ja tältä osin meno säilyy ns. entisellään kirkon piireissä. Käytännössä maalliset taistelut siis jatkuvat myös hengellisissä piireissä. Olen miettinyt kuinka turha keskustelu avioliitto-oikeudesta ja kirkollisen vihkimisen merkityksestä, mutta itselläni ei ole koskaan ollut unelmaa kirkkohäistä, en voi asettua kirkkossa vihille menevien asemaan. Osalle kirkossa vihkiminen ja etenkin käveleminen kirkon käytävää pitkin on SE the real thing eli ainoa oikea tapa päästä avioliiton siunattuun satamaan. Henkilökohtaisesti kannattaisin, että olisi vain yksi virallinen tapa ja se olisi siviilivihkiminen. Kirkollisen siunauksen voisi halukkaat sitten järjestellä itselleen erikseen. Tämä ei toki poistaisi keskustelua kirkon roolista, mutta se yhtenäistäisi vihkimiskulttuuria.

Avioliittolakimuutoksen yhteydessä tuli samalla voimaan muutos adoptio-oikeudesta ja tämäkin herätti suurta keskustelua. Tuohon keskusteluun liittyen käytettiin argumentteinä esimerkiksi sitä, että lapsi tarvitsee kummankin vanhemman, siis isän ja äidin. Väestöliiton tilaston mukaan  vuonna 2014 n. 20,4% lapsiperheistä oli yksinhuoltajaperheitä. Tilastoista ei ilmene kuinka monessa perheessä, joissa isä ja äiti löytyy saman katon alta, kumpikin vanhemmista osallistuu kasvatukseen eli kuinka moni avioliitto loppupelissä toimiikin yksinhuoltajaperheen kaltaisesti. Onko läsnäoleva, mutta kasvatukseen sitoutumaton vanhempi hyvä roolimalli lapselle? Minkä vuoksi meidän tulisi ajatella, että ainoa oikea tapa kasvattaa lasta on yksi nainen ja yksi mies? Suomalainen yhteiskunta perustuu hyvin pitkälle siihen, että vanhemmat kasvattavat lapsensa, mutta monissa muissa kulttuureissa ja yhteisöissä yhteiskasvatus on edelleen voimissaan. Ehkä olemme erkaantuneet tällaisesta maailmasta liikaa. Onko ajatusmalli miehen ja naisen välisestä liitosta hoitaa koti ja lapset lähtöisin evankelis-luterilaisen kirkosta vai joudummeko etsimään selitystä jostakin muusta suunnasta? Körttipitäjästä lähtöisin olevana uskaltaisin kääntää katseeni kirkkoa ja sen oppeja kohtaan. Ja nainen vaietkoon seurakunnassa...

Tänä päivänä on Suomessa astuttu askel eteenpäin - lainkirjassa. Emme kuitenkaan voi yhtä helposti muuttaa yksilöllistä ajattelutapaa, joka vuorostaan tarttuu lapsillemme. En tiedä miten vanhempani asian hoitivat, mutta itse koen, että olen saannut kasvaa ympäristössä, josta minulla ei jäännyt ennakkoluuloja uskontoa, rotua, sukupuolta tai seksuaallistasuuntautumista kohtaan. Toivon, että pystyisin kasvattamaan lapseni yhtä viisaasti. Uskon, että tehtävä on nykyään vaikeampi, mutta toisaalta myös helpompi. Elinympäristö ja tiedonsaanti on erillainen ja yleinen suhtautuminen asioihin on muuttunut. Teemme kuitenkin parhaamme ja aika näyttää miten tässä onnistuimme.


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Sana on vapaa. Kaikki kommentit luetaan!