Nick Cave and the Bad Seeds- kuplassa - Dalhallaan ja takaisin

Olen majaillut pari päivää ihanassa Nick Cave and the Bad Seeds -kuplassa. Kupla on sisältänyt siirtymistä paikasta toiseen ja tyttömäistä hihittelyä. Ai miksikö? Koska hän rakastaa minua.

Jaa, että mitäkö se Partasen rouva sekoilee? Ihan sellaista normaalia. Eikös itse kullakin ole ajoittain omat kuplansa? On vauvakuplat, työkuplat, vihreät kuplat, saippuakuplat, jne. Kuplassa olo on tila, jossa ajatusmaailmaa pyörii vain tiettyjen asioiden ympärillä. Tällä hetkellä minun kuplaan liittyy yksi australialainen naimisissa oleva muusikko, joka antoi huomionosoituksen fanilleen.

Kaikki alkoi jo vuosia sitten, mutta viimeisimmän nerokkaan ajatuksen lähtölaukaisu tapahtui viime vuonna loppuvuodesta. Hiukan on hatarat muistikuvat siltä aikaa, koska silloin hoidin loput koulutyöt (esim. lopputyö,) muutettiin, töissä oli kiire yms. yms. Saatiin varattua kuitenkin keikka- ja matkaliput sekä majoitus. Ei vaan meinattu muistaa enää toukokuussa, että kuka hoiti mitäkin. Mutta hoidossa oli.

Pikkusiskon kanssa olemme käyneet muutamat Nick Cave & The Bad Seeds keikat katsomassa (mm. Praha, Varsova, Lontoo), joten kun uusi kiertueaikataulu julkaistiin päädyimme ostamaan liput Ruotsiin, Rättvikissä sijaitsevaan Dalhalla nimiseen esiintymispaikkaan. Dalhalla itsessään oli jo kiinnostava kohde, koska keikkavenue on rakennettu vanhaan louhokseen. Ja Rättvik sijaitseekin sitten middle of nowhere!

Alkuperäinen idea oli käyttää kesäloma viikko ja lähteä automatkalle puolisoiden kanssa. Realiteetit iski päälle viimeistään siinä vaiheessa, kun vaihdoin työpaikkaa. Loppupelissä kummipojan rippijuhlakin osui samalle viikonlopulle, joten Helsinki-Rättvik-Helsinki-Kiuruvesi-Rättvik oli meidän road trip suunnitelma kesäkuun toisen viikon lopulle..

Matka kohti kuplaa alkoi torstaiaamuna. Keskiviikkoiltana olin töissä ollut lähes iltakahdeksaan. Työpäivän päätteeksi edessä oli vielä matkatavaroiden ja juhlavaatteiden etsiminen, Sekä "ajoissa nukkumaan". No ei ihan, mutta melkein.

Torstaiaamuna ajoimme lentokentälle ja olimme ihan hyvissä ajoin paikan päällä. Lento Tukholmaan lähti ajallaan ja junaan löydettiin kerralla. Olimme ostaneet junaliput Moraan asti, mutta matkan varrella tajusimme, että meidän ei todellakaan tarvinnut sinne asti matkustaa, vaan Rättvikin asema osui saman junaradan varrelle. Tämän asian tajuaminen auttoi myös ratkaisemaan mieltämme vaivanneet kysymyksen eli kuinka ehtisimme junaan lauantai-aamuna.

Keikkalippuja aikoinaan ostaessa olimme varanneet hotellin sen mukaisesti, että keikkapaikalle menevän bussin lähtöpaikka oli hotellin luona (bussilipun kun sai ostettua keikkalipun oston yhteydessä). Hotellia varatessa emme suinkaan olleet tarkistaneet, että hotelli sijaitsi laskettelurinteen vieressä aikamoisen nousumatkan päässä. Matka rautatieasemalta hotellille kävellen 20 minuuttia, hotellilta keskustaan 5 minuuttia.

Torstai oli tuulinen ja Rättvikin kylä (vai kaupunki?) oli kuin suoraan Nordic Noir - sarjoista. Kirkko tyrskyävän järven rannalla oli suuri ja uhkaava. Enää puuttui rannalta löytyvä ruumis. Istuimme iltaa hotellilla, koska ylämäkinousu kaiken matkustamisen jälkeen ei enää sille iltaa houkutellut.

Perjantaiaamu oli edellisiltaa tuulisempi. Lähdimme kuitenkin tutustumaan tähän vajaan 5000 asukkaan kaupunkiin. Silmiimme osui pisteaidat, automaattiset ruohonleikkurit sekä kirkkoveneet. Tuulen pyörittäessä lahkeitamme kuljimme 628 metriä pitkän laiturin päästä päähän. Laituri oli rakennettu ensimmäisen kerran 1800- luvun lopulla herrasväen viihdykkeeksi ja se oli viimeksi kunnostettu 1990-luvulla. Tuulen tuivartaessa (ja Myrksyluodon Maijaa hyräillessä) emme voineet olla ajattelematta, milloin se ruumis pompsahtaisikaan eteemme. Hetki vaatisi vähintään yhden ruumiin. Nordic Noir, Kaurismäki ja David Lynch yhdistyivät puheissamme sekavaksi elokuvajuoneksi.

Vaikka kylä on pieni, on se virkeä. Ei Suomessa samalla asukasmäärällä varustettu paikka näytä samalta! Ei ainakaan ne missä minä olen käynyt! Löytyi useampi ravintola ja kahvila, autokauppa, useampi hotelli, ainakin kaksi leirintäaluetta, Systembolaget, lelukauppa jne. Eli asukasmäärä ei määritellyt palveluiden määrää. Lounastimme American Diner tyylisessä ravintolassa (saatiin sekin ympättyä mielikuvitusleffaamme. Ruumis rannalla, fifties henkinen ravintola. Hmm... Olikohan tuo jossakin nähty?)

Ja sitten oli aika valmistautua keikalle. Olimme junamatkalla jo havainneet, että ruotsalaiset ei oleta paikalla olevan muita kuin ruotsiapuhuvia. Sama linja jatkui bussimatkalla. Onneksi edes jotain oli tarttunut kouluvuosista mieleen (ei paljon!) joten siitä olimme varmoja, että kyseessä oli oikea bussi.¨

Keikkapaikka oli upea!

Keskellä metsää, louhoksen pohjalta nouseva amfiteatterityyppinen lava oli kuin maahan laskeutunut avaruusalus. Mitä lähemmäksi lavaa pääsimme, sitä enemmän wow! - fiilis yltyi. Tästä tulisi nii-in siistiä. Jo keikkapaikka itsessään oli matkan arvoinen. Mutta tämä oli vasta alkua...

Ennen varsinaista ilotulitusta saimme kohdata toisen illan ilahduttajan, koska tapasimme Weeping Willowsin laulajan Magnus Carlsonin. Weeping Willows on toinen bändi jota olemme siskon kanssa käynyt katsomassa useamman kerran (vain Suomessa tosin). Siinä hän siis oli, livenä Dalhallassa, ja hän lauloi meille suomeksi. KYLLÄ! Ja jutteli myös. Harmiksemme tiedossa ei ollut milloin WW esiintyisi jälleen Suomessa, mutta sillä(kin) keikalla tulisimme olemaan eturivissä. Osasimme poistua ihmisten aikaan, joten porttikieltoakaan tuskin tuosta jutustelusta seuraa 😀

Ja sitten itse asiaan - Nick Cave & The Bad Seeds. Olimme ostaneet seisomapaikat ja näin ollen pääsimme hyvinkin lähelle eturiviä - ja keikan aikana eturiviin. Todennäköisesti paikan sijainti oli rokottanut katsojamäärää, koska katsomossa näytti olevan montakin tyhjää paikkaa. Toisaalta tämä tarkoitti sitä, että paikalle olivat saapuneet he, jotka oikeasti halusivat siellä olla (mainitsinhan, että Rättvik on aika kaukana kaikesta?) ja tämän huomasi myös Mr. Caven käyttäytymisestä yleisiöään kohtaan (noh... sainhan minäkin osani.hi-hi.). Yleisö sai monipuolisen shown, jossa muutosta alkuperäiseen suunnitelmaan toi tekniset ongelmat. Koska kyseessä oli pitkän linjan muusikot hoitui ongelmat tavalla tai toisella.  Lover man jakoi rakkauta ja kohta oli minun vuoroni.

The Weeping Song on biisi, jonka jälkeen tulee Stagger Lee  ja silloin yleisöä on päästetty lavalle. Me tiesimme tämä ja varauduimme siihen (note to me: opettele kiipeämään aidalle - mutta tästä ei enempää). Niinpä me olimme siellä, Dalhallan lavalla ja minä ehkä "hieman" varkain otin paikan eturivissä. Olin Love letter kappaleen jälkeen saanut ajatuksen, että jos pääsen Mr. Caven lähelle annan hänelle viestin. Siinä vaiheessa en uskonut, että suunnitelma onnistuisi enemmän kuin täydellisesti.

Se mistä nyt höpötän on paras käydä katsomassa Bob.m.mccool taltioimasta Instagram -videosta. Kyllä, se olen minä. Nick Cave -kuplassa. No, but really. 

Dalhallan -keikka oli ehdottomasti paras näkemistäni Nick Cave and The Bad Seeds -keikoista. 

TOP kolmonen onkin:

1. Dalhalla 2018

2. Tukholma 2015 (Istumapaikoilta eturiviin ja nimmari kirjaan)

3. Helsingin Kulttuuritalo 2004 (Ensimmäinen on aina listalla)

Varasijalla Varsova 2017 sekä Praha 2017

Lopulta oli Tuhkimoiden aika juosta vaunuunsa (no ei siihen bussiin ehditty, mutta onneksi päästiin toisella) ja aamun tullen, muutaman tunnin yöunien jälkeen, oli kotimatkan aika. Vietin elämäni hitaimmat 20 minuuttia Rättvikin juna-asemalla ennen kuin jätimme heipat tälle pienelle keski-Ruotsin järvikaupungille. Tällä erää jäi Nordic Noir -höpinät toteutumatta, mutta ehkä joskus vielä palaamme. 

Junamatkan jälkeen lento Helsinkiin ja illan päätteksi automatka Pohjois-Savoon. Seuraavana aamuna klo 10 kummipojan konfirmaatiossa en voinut olla ajattelematta, kuinka  seurakunnat voivatkaan vaihtua hetkessä, saarnaajan nostaessa hurmosta. God is in the house, mutta jokainen valitsee itse palvonnan kohteensa. Jotta viikonloppuun mahtuisi tarpeeksi kilometrejä, alkoi kotimatkamme kello kolme ja Helsinkiin pääsimme yhdeksän jälkeen illalla. 

Seuraava pidempi ajomatka on edessä heinäkuussa, kun Ukkelin kanssa matkaamme Kiuruvedelle ja sieltä sitten siskon kanssa Pori Jazziin, jossa pääsemme jälleen näkemään Nick Cave and The Bad Seedsin. 

Olen henkisesti varautunut jo siihen, että Pori Jazzin -keikka ei tarjoa vastaavanlaista kokemusta kuin Dalhallan keikka ja se johtuu siitä, että yleisön fanituskirjo on laajempi. Ero pienen ja ison keikkapaikan, ja sen, esiintyykö pelkästään omille faneille vai festariyleisölle olen nähnyt. Tämän asian huomaa esim. välispiikkien määrässä ja kuinka yleisö otetaan mukaan. Mutta, vaikka hieman jo etukäteen suren, että kaikki fanit eivät saisikaan samanlaista kokemusta minkä olen pariinkin päässyt todistamaan, uskon, että esiintyjät antavat kaikkensa! Suosittelen seuraamaa Warren Ellistä...  Olenko eturivissä? Aika näytää. Toistaiseksi sulkeudun kuplaani ja hihittelen muistellessa mm. "sujuvaa" siirtymistä lavalla eturiviin (Anteeksi sinä pitkä poika - Och samma på svenska).