Äiti on kakka!

"Äiti on kakka! Äiti on tyhmä! Äiti on tyhmä kakka!"

"Kuules, ei tuolla tavalla saa toiselle puhua. Hän on tyhmä, joka toista tyhmäksi sanoo."

"Älä sano noin! Ei saa sanoa tyhmäksi!"

Jep, jep. Tätä väittelyä ei voita ainakaan se tyhmä kakka äiti... eikä isäkään.

Uhmaikäinen, kolmevuotias. Yhdessä hetkessä itse aurinko, toisessa hetkessä räjähdysvaara.

Mitäkö tein väärin? Sitä kun ei koskaan tiedä.

Ei saa auttaa, mutta pitää auttaa. Itse, itse, itse. Asiat saa usein kuntoon palaamalla alkutilanteeseen ja itku katkeaa siihen paikkaan. Suihkusta juokseva lapsi ei löydäkään minua sohvalta, koska olen keittiössä - maailma romahtaa. Onneksi asian saa korjaantumaan sillä, että poika palaa kylpyhuoneeseen ja asetun sohvalle. Tilanne kunnossa, mitään ei tapahtunut.

Mutta ei tätä leikkiä voi loputtomiin jatkaa. Joskus on sanottava iso sana. "Äiti on vihainen!". "Onko äiti nyt iloinen?". Voi sinua höpönassua, joka vielä opettelet ymmärtämään tunnetiloja. Ihanaa, että niitä jo tunnistat.

Aamu on vaikeaa aikaa herätä, koska on pimeää. "On vielä yö". Ei, nyt on jo aamu ja me olemme myöhässä. Minun on aika jälleen korottaa ääntä ja yrittää saada asioita tapahtumaan - sama show joka aamu. Paitsi viikonloppuisin.

Mitään haluttua ei tapahdu, koska poika on huomannut lelun pohjassa muovinpalan ja se pitää juuri sillä hetkellä nyplätä irti. Itse kun ei saa, pitää minun auttaa. Auto päätyy hyllyn päälle, koska nyt pitää keskittyä pukemiseen. Nyt en ole iloinen.

Puoli tuntia myöhemmin puettuna, hampaat pestynä ja matkaan ajoissa päässeenä ihastelemme bussinikkunasta aamuauringon vaaleanpunaiseksi värjäämiä pilvenhattaroita. Äiti ei ole kakka, eikä poika vitkastele.

Iltapäivällä haen lapsen hoidosta. Sataa vettä kaatamalla ja tennarit on jo kastuneet ennen kuin pääsen leikkipuiston reunaan. Puistossa ei ole ketään muita kuin pojan hoitoryhmä päästä varpaisiin asti sadeasuun puettuna. Leikki on vielä kesken eikä poika halua lähteä. Pitkän maanittelun jälkeen etenemme portille ja lopulta pääsemme lähtemään. Tarhareppu on kastunut penkin päällä, mutta selkään se on otettava, koska toisessa kädessä roikkuu lapsi ja toisessa työpaikan eväskassi.

Bussimatkan aikana sade lakkaa. Kun astumme linja-autosta ulos, kimaltelee kadut vesipisaroista. Lähdemme kohti kotia, mutta liikennevaloissa näemme asfaltilla kastematoja. Poika ei ole ennen kastematoja nähnyt ja jäämme kyykkien katsomaan kuinka lierot etenevät sateen jälkeisessä maailmassa kohti multaisaa maata. "Ne menee kotiin". Niin menevät. Liikennevaloissa pyöräilijä odottaa valojen vaihtumista ja hymyilee touhuillemme. Etsimme asfaltti-matoja koko loppu kotimatkan. Osa on uimassa, osalle on käynyt köpelösti.

Perjantai-iltapäivän sateen jälkeisessä hetkessä äiti ei ole kakka - mutta tilanne ehtii muuttua vielä monta kertaa illan aikana.