Ahkeruus ei ole iloni

Näin IG päivityksen, joka alkoi "olen niin huono olemaan tekemättä mitään". Onneksi en kärsi samasta vaivasta.

Pakko tehdä jotain, ei voi istua paikallaan -ihmistyyppi tarttuu toimeen ensmmäisenä. He ovat aina liikkeessä ja istuessaankin täyttävät ristikkoa, neulovat tai vähintään rypyttävät 300 riisipiirakkaa. Yritäpä sellaiselle henkilölle sanoa, että älä tee mitään, niin kohta hän on vähintään lehtipinoja suoristamassa ja katse hakeutuu seuraavaan kohteeseen.

Mutta hei: Onneksi näitä intoaktiiveja löytyy. Jääpä minunlaisille semiaktiiveille enemmän mobiiliaikaa. Pystyn olemaan tunteja tekemättä mitään, jos tekemättömyydeksi lasketaan "kehittävän" ja "pakollisen" kännykkäpelin pelaaminen niin pitkään, kun staminaa riittää.

Semiaktiivisuus on mielestäni hyvä asia. Jos olisin antiaktiivinen jäisi asiat hoitamatta. Todennäköisesti en koskaan olisi saanut mitään aikaan (esim. 3 ammattikoulututkintoa, 1 ammattikorkeakoulututkito, ollut 17 vuotta työelämässä). Intoaktiivisena olisin varmasti saanut elämässäni vielä enemmän aikaan, mutta tiedätkö: Eipä tuo minua harmita.

Toki toivon, että olisin toisinaan hieman aktiivisempi. Minähän olen yksi lapseni päivittäisistä roolimalleista. Minusta hän oppii tekemisen meininkiä. Sohvalla kännykkää näpläävä äiti ei kovin aktiivista mallia anna. Pyrin hoitamaan blogin päivityksen ja kännykkäpelien peluut silloin, kun Ukkeli on jo nukkumassa, mutta päivittäin hairahdun tarttumaan luuriin hänen leikkiessä ympärilläni.

Itsensä kehittämisen paikka onkin saada perse ylös sohvasta ja tekemään niitä tekemättömiä töitä. En kärsi kuitenkaan huonoa omaatuntoa kännykän käytöstäni, koska olen pääsääntöisesti aktiivinen. Suurin osa kotona syödystä ruoasta on itsetehtyä, ulkoilemme, leikimme, pelaamme lautapelejä, luemme, jumppaamme, mutta samalla myös opetamme, että toisinaan on hyvä olla tekemättä mitään ja etsiä oma tapa rentoutua tekemisien välissä. 

Vaikka en voi CV:n laittaa, niin olen onnellinen, että olen niin hyvä olemaan tekemättä mitään - toisinaan!