Black Mirror - tajunnan rajamailla

Kerro, kerro kuvastin, mihin inhimillisyys katosi.

Jos Netflixin Black Mirror ei ole vielä tuttu, suosittelen testaamaan - omalla vastuulla.
Black Mirror on brittiläinen scifisarja, jonka jokainen jakso on kuin hyvä novelli. Siis sellainen kafkamainen novelli, jossa peiton alta paljastuu toukka-armeija.

Rakastan lukea kirjoja, etenkin niitä joissa lopussa tapahtuu yllättävä käännös ja jonka jälkeen ymmärrät tarinan aivan eri kantilta. Toisaalta luettuasi kirjan kerran ei sitä ole tarvetta lukea enää uudestaan, koska juoni on tuttu ja kliimaksi koettu.

Ehdin kuulla Black Mirrorista monelta suunnalta ennen kuin itse päätin kokeilla. Tosin sarjaa oli kuvailtu termein "ällö", "en pystynyt katsomaan" ja "järkyttävä", mutta makuasioista ei voi kiistellä.

Oletukseni Black Mirror -sarjasta oli, että kyseessä on perinteinen sarja, jossa juoni jatkuu seuraavassa jaksossa. Nykyään sarjoihin tuntuu kuuluvan oleellisena osana, että niitä pitää katsoa kolme-neljä jaksoa jonka jälkeen alkaa (ehkä) pääsemään jyvälle mistä on kyse. Valitettavasti sarjat tukehtuvat omaan näppääryyteensä ja lopussa saa kokea antikliimaksin viimeistään sen vimeisen jakson osalta jolloin kaiken pitäisi selvitä ja katsojien kokea mieltä- ja tunteita hivelevä tunnelataus. Vähän kuin kävi Lost-sarjan kanssa aikanaan (ärsyttää vieläkin!). Toisin oli Melrose Placen ja Dallasin aikaan...


Black Mirrorissa jokainen jakso on itsenäinen tarina kokonasuus. Kolmannen jakson kohdalla tämän viimeistään ymmärstin, koska juoni ei vaan jatkunut vaikka kuinka annoin sille mahdollisuuden. Sarjan jaksoissa on taustalla kuitenkin löydettävissä punainen lanka tulevaisuuskuvassa, jossa sosiaalliset suhteet (Some ja ihmissuhteeet) ja teknologia määrittelee tekemisemme ja  paikkamme maailmassa. En missään nimessä halua antaa juonipaljastuksia, mutta sanotaan vaikka, että älä anna ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson kauhistuttaa. Toinen jakso on sitten aivan toisenlainen.

Monessa jaksossa heijastuu nykypäivän arkiset asiat kuten tositv; kuinka annamme "seuraajien" ja "tykkäyksien" määrän vaikuttaa omaantuntoon; kuinka paljon teknologia meitä ohjaa. Koska kyseessä on scifiä on Black Mirror'ssa vedetty kaikki potenttiin X.

Ainakin itselläni monen tarinan kohdalla olen asettunut pääosan esittäjän puolelle. Lopussa, kun/jos jotain käänteetekevää tapahtuu, täytyy hetken aikaa punnita omia moraalisia käsitteitä ja eettisia arvoja. Näinhän tapahtuu usein tosielämässäkin: Meillä on käsitys jostakin ihmisestä, kunnes jotain tapahtuu/kuulemme hänestä jotakin ja uusi tieto muutta käsitystämme hänestä.

Myönnetään, että olen myöhäisherännäinen Black Mirrorin suhteen. Netflixillä on nyt nähtävissä neljäs kausi ja ensimmäinen kausi on tehty jo 2011. Näyttelijävalinnoille täytyy hattua nostaa. Monta tuttua brittinäyttelijää on tullut jaksoissa nähtyä vaikka kaikkia en ole osannut yhdistää mihinkään tiettyyn sarjaan, osa on hyvinkin helposti ollut tunnistettavia kuten Rory Kinnear (Penny Dreadful), Jon Hamm (Mad Men) , Kelly Macdonald (Boardwalk Empire) ja Jerome Flynn (Game of Thrones).

Idearikas tarina + yllättävä juonenkäänne  + hyvät näyttelijät = sarja, joka on täydellisyyden rajamailla.

Itselläni jotkin jaksoista ovat jäänyt "kummittelemaan" mieleen hyvinkin pitkäksi aikaa. Jos joku sarja antaa pohdittavaa, on sarjan oltava hyvä. Vai mitä? Olen nyt parin viikon aikana katsonut lähes kaikki olemassa olevat jaksot ja jäljellä on enää neljä jaksoa. Koen jo eroahdistusta, koska myönnän tulleeni riippuvaiseksi sarjasta. Mielelläni näkisinkin sarjasta joskus viimeisen jakson, jossa katsojat syyllistettäisiin sairaiksi tirkistelijöiksi joilla ei ole elämää. Ainakin joiden jaksojen kohdalla tämä pätee. Ainakin sen ensimmäisen.