Terhakas yksinäinen soturi. Siinä se tuijotti minua peilistä hailakkana, värittömänä muistona loistonsa päivistä.
Olin jättänyt hiusten värjäämisen ennen Ukkelin syntymää ja ilokseni olin havainnut, että hiusteni oma väri oli itseasiassa oikein kiva. Jopa niin kiva, että kaikki ei välttämättä uskonut värin olevan luonnollinen. Mutta nyt puutarhaan oli madellut kyy.
Tuo harmaa vihulainen yritti maastoutua muiden hiusten sekaan, mutta siellä se oli ja odotti. Ehkä niitä oli useampikin, mutta tämä yksi oli se, joka kiinnitti huomioni.
Minulla, alle 40-vuotiaalla (henkisesti kaksikymppisellä) nuorella äidillä, oli ensimmäinen harmaa hius.
Löydös ei herättänyt kauhistusta, mutta antoi ennemmin mietittävää. Entä jos olenkin todellisuudessa wanna be - blondi? Olin lapsena hyvin vaalea, joten voisiko tämä ensimmäinen häivähdys harmaata olla sittenkin muistutus lapsuuden huolettomista päivistä? Yrittikö osa minusta käskeä unohtamaan brunetin välittämän jäykistelijän rooli ja heittäytymään estottomien blondien joukkoon? Yrittikö osa minusta asettua elovenaneidon pöksyihin Suomi 100 hengessä? Ja jos olisi, mitä tämä kertoi minusta?
Toisinaan on tartuttava aseisiin nujertaakseen vihollisen. Tällä kertaa teloittajaksi valikoitui kampaajani ja annoin hänelle vapaat kädet. Pelkkä raajan katkaiseminen ei riittänyt, harmaan piti hävitä.
Lopputulos on mahonkia ja ruskeaa ja sisäinen blondini sai vetäytyä keräämään voimiaan. Epäilen kuitenkin salaliittoa ja jään seuraamaan milloin harmaa marssii jälleen esille.
Jää nähtäväksi saapuuko vihollinen yksi vai onko se kasvattanut rivistöään, mutta tällä kertaa minä olen valmiina, enkä pelkää tarttua aseisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana on vapaa. Kaikki kommentit luetaan!