Kuinka hallita perkeleenmoinen arki?

Herätys, laita itsesi kuntoon, herätä lapsi, pieni aamupala, pesut ja pukeminen.

Lapsi päiväkotiin, itse töihin. Töitä. 

Tauolle ei ehdi, koska viimeinen opintokurssi pakottaa lähtemään koululle pariksi tunniksi.

Opiskeluaika on omaa aikaa, joka on työajasta pois. Palatessa töihin syön koulun kanttiinista ostetun juoksu-lounaan. Nautiskelen sen samalla, kun ravaan pitkin Pasilan katuja.

Töitä. Ei ehdi tauolle, koska pitää lähteä hakemaan poika päiväkodista normaalia aiemmin. Minulle siis normaalia aiemmin. 

Matkan varrelta ostan pojalle ärrältä syötävää, koska tiemme vie keskustaan, mutta kaupassa ei ehdi käymään. Melkein kaadan lastenrattaat juostessani hissin ovelta junaan. Melkein. Vaunut pysyy pystyssä, tavarat lentää. Ehditään junaan, koska kanssa matkustaja tulee seisomaan oven väliin. Kiitos hänelle.

On asuntokauppapäivä. Hetken aikaa varoissa, mutta ei velaton. Pankista isä ja poika jatkaa kotiin. Minä voin nollata päivän kuorotreeneissä. Tunnen kuinka kasvolihakset on jumissa, laulaminen auttaa. Jalatkin on jumissa. Siihen ei auta kuin hieroja, mutta siihen ei löydy aikaa.

Töissä kymmenen tikkua on keräämättä laudalle. Juuri kun kuvittelen saaneeni kaiken kasaan, joku tulee ja polkaisee. Tikut lentävät korkeuksiin ja jälleen on kerättävä tikut kasaan. Pidän keräämisestä. Tykkään leikkiä salapoliisia, mutta toisinaan toivon, että Watsonit ympärilläni eivät olisi kekseliäitä Minionseja. Vai olenko minä se Minions?

Edellä kuvattu päivä on todellinen, mutta onneksi vain harvinaisempaa kiireisempi. Yksi päivä monien joukossa. Tällä hetkellä hiihdän sumussa, josta odotan pois pääsyä. Minun ei tarvitse etsiä pois pääsyä, koska tiedän tämän olevan väliaikainen tila. 

En puhu ruuhkavuosista, koska inhoan sitä sanaa. Minä menen pikajunalla, jonka vauhdissa ei maisemia edes huomaa vaan kaikki vain tapahtuu. Kaikki kuitenkin järjestyy. Kaikki tulee tapahtumaan tietyllä aikataululla ja tiettyyn päivämäärään mennessä pahin kiire on ohi. Arki normaaliutuu jossakin vaiheessa. 

Marraskuun 15. päivään mennessä on opinnäytetyöni kirjoitettu ja palautettu, Espanjan viimeinen kurssi suoritettu ja läpäisty, olen kirjoittannut työharjoitteluraporttini, olemme muuttaneet uuteen asuntoon, Ukkelille on selvinnyt uusi päiväkotipaikka, olemme olleet viikon lomalla Tsekissä ja minä olen vielä järjissäni.

  

Minä en hallitse tätä kaikkea, mutta minä yritän pysyä kyydissä. Siinä on salaisuus miten aion tämän syksyn kahlata läpi. En hallitse, muttta pärjään. Minimoin ylimääräisen, pyrin olemaan huolehtimasta sellaisesta mihin en voi vaikuttaa ja mitä tärkeintä: ajattelen positiivisesti.

Töissä työt pitää tehdä, mutta kotona voi ottaa rauhallisemmin. Uuden asunnon remontti ostetaan ja mielekkäimmän työvaiheen (tapetoinnin) teen joskus ensi vuonna (sitten, kun on aikaa). Olen laittanut #mammakuntoon2017 projektin tauolle ja palaan asiaan #mammakuntoon2018 hengessä takaisin. Itsestäni pyrin toki pitämään huolta, koska stressikautena (kuten nyt) on vitamiinien saanti turvattava tai muuten ei kestä kroppa eikä mieli.

Uskon sumun vielä hälvenevän, koska minun sumulla on takaraja. Teoillani huolehdin, että tulen saavuttamaan tavoitteet marraskuun alkuun mennessä. Siihen asti tulen unohtamaan asioita, kysymään vähintään viisi kertaa saman asian, elämään päiväkerrallaan, koska en ole varma missä päivässä mennään. Olen armollinen itselleni ja annan näin tapahtua. Kaikki tämä siksi, että minä pystyn tähän.

Tsemppiä muille sumussa hiihtäjille. Jossakin vaiheessa latu loppuu ja maaliviiva häämöttää. Sillä viivalla olemme kaikki voittajia 🏅 

Valoa tunnelin päässä...