Olen luovuttanut verta 24 kertaa. Siinä ei ole yhtään kertaa liikaa, mutta kertoja voisi toki olla huomattavasti enemmän.
Sain pari viikkoa sitten tekstarilla pyynnön saapua luovuttamaan verta, koska tarvitsijoita oli. Olin tuolloin kotipaikkakunnalla ja lähin luovutuspaikka olisi ollut Kuopiossa. Jätin puolentoistatunnin ajomatkan välistä ja päätin käydä luovutuksessa heti, kun palaisin kotiin.
Eilen vihdoinkin sain aikaiseksi mennä ojentamaan käteni.
Siinä pedillä käsiojossa maatessa mietin kuinka vaivatonta veren luovutukseen tulo onkaan Helsingissä: On useampi paikka mihin mennä, eikä matka ole ongelma.
Toinen asia mihin kiinnitin huomiota oli seinällä oleva valkotaulu johon oli merkitty viikkotavoite ja toteutuma. Kuukausitasolla oli suunnilleen joka toinen kuukausi tavoite saavutettu. Miten tämä on mahdollista?
Verenluovutus ei tietenkään ole mahdollista kaikille erinäisistä syistä. Luovuttajille on asetettu tarkat ehdot syystäkin, mutta sen lisäksi tulee henkilökohtaiset rajoitteet kuten neulakammo.
Joka kerta kun menen luovuttamaan verta, uhmaan pelkojani. Hemoglobiinin otto ei ole enää samanlainen viiltävä toimenpide mitä se oli 80-luvulla. Silti, joka kerta neulan lähestyessä, haluan vetää sormen pois. Ja sitten se tulee, pienen pieni "nips" ja pisto.
Entä sitten itse neula suonessa? Kerran neula osui hermoon ja tuntemukset säilyi kädessä lähes pari viikkoa. Sen jälkeen olen joka kerta pelänyt tuota lämmintä kipua.
Miksi sitten luovutan verta? En tee sitä se teekupin tai kolmioleivän vuoksi, satunnaisen ruusun, kangaskassin tai ilmaisten rautatablettien vuoksi. Ei. Luovutan verta, koska minä voin ja vereni voi auttaa jotakuta.
Toivon, että jokainen joka on vain kykeneväinen kävisi luovuttamassa verta. Henkisesti uhraus voi olla suurempi, mutta sitäkin arvokkaampi jollekin.
Toivottavasti seuraavalla verenluovutus kerralla voin katsoa valkotaulua ja nähdä, että jokaisen kuun tavoitteet on saavutettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana on vapaa. Kaikki kommentit luetaan!