Ostin sunnuntaina kerjäläiselle 40 €lla ruokaa ja muuta tarpeellista. Eikö olekin hieno ele? Niin minunkin mielestä, mutta silti pieni ääni sisälläni pyrkii kylvämään inhottavaa tunnetta siitä, että minua on käytetty hyväksi.
Sunnuntaina kävin Ukkelin kanssa keskustassa ja kotiin lähtiessä Kluuvin ovella minua lähestyi nainen. Nostin jo käteni kieltävästi almun pyytäjää kohti, mutta hän toivoikin kaupasta ruoka-aineksia joilla tehdä keittoa leirissä. Ruokaa? Kyllä minä ruokaa voisin ihmisille ostaa. Olen joskus ostanut kaupasta ostoskassillisen ruokaa ja vienyt sellaisen kerjäläiselle.
Nyt oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun menin kauppaan tuntemattoman ihmisen kanssa jolle olin valmis ostamaan jotakin hänelle tarpeellista.
Ostoskassin sisältö oli perusraaka-aineita ja tuotteita, joilla ei kummoista jälleenmyyntiarvoa ole. Ostokset tehtiin niin, että kysyin mitä hän tarvitsee ja keräsin tarvikkeet koriin. Ostoskoria ei siis täytetty piripintaan minun vieressä ihmetellä. Ruokatarvikkeisiin kuului hedelmiä, juureksia , kananmunia, leipää, kahvia, pyykinpesuainetta ja vaippoja. Sellainen perusruokakassi, jossa ei ollut mitään speciaalia tai erikoista. Pyykinpesuainekin halvin mahdollinen. Tokihan loppusumma oli korkeampi, kun kauppaan mennessä ajattelin, mutta saman summan olisin helposti saanut hävitetttyä peliautomaattiin muutamalla kauppareissulla.
Koinko sitten autuasta mielihyvää tästä hyvästä teosta, jolla autoin huonompi osaista? En. Minulle tuli olo, että minua oli kusetettu kunnolla; minut oli nyt merkitty ihmiseksi jota on helppo jatkossakin vedättää; ja tarkistin kyllä, että omaisuus ei ollut käsilaukusta hävinyt.
Vaikka osa minusta halusi tehdä hyvää (ja tekikin), toinen puoli (se skeptikko) ei ollut lainkaan yhtään hyväntekeväisyyteen taipuvainen.
Kannatan hyväntekeväisyyttä ja annan itsekin keräyksiin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun suoraan autoin jotakuta. Autettava henkilö kuuluu kansanryhmään joista on viime vuosina kirjoiteltu paljon ja jotka ovat rantautuneet näkyvästi pääkaupunkiseudun katukuvaan. En voi kiistää eikö kirjoittelu ja mediassa esillä olleet asiat olisi vaikuttanut minuun. Jos kirjoitukset eivät olisi vaikuttanut jollain tavoin, en missään vaiheessa olisi epäillyt avuntarvitsijan pyyteettömyyttä. Nyt taka-alalla huhuili ääni, joka kyseenalaisti tarvitsijan todelliset motiivit.
Vaikka toimeentuloni mahdollisti tällaisen avustuksen en aio tehdä siitä viikottaista tapaa. Sen sijaan opettelen työstämään ajatuksiani siten, että en kyseenalaista toisen motiiveja. On kirjoitettu siitä mihin kerjäläisten rahat todellisuudessa menee ja millaisia tuloja he saavat. Varmasti on tahoja joiden toiminta ei ole laillisinta, mutta eihän tämän vuoksi tule koko kansanryhmää leimata. Minua lähestynyt nainen käytti varmasti kaikki oppinsa, kuinka saa apua, mutta entä sitten? Tuskin hän huvikseen pyysi vaippoja lapselleen? JA entä sitten, jos lapsi ei olisikaan hänen vaan jonkun toisen? Joku 3 - 7 kg lapsi sai paketin vaippoja ja that's it
On sääli miten kyyniseksi ihminen muuttuu tahtomattaan. Olen sunnuntaista asti yrittänyt selittää tuntemuksiani itselleni, mutta vieläkään en pysty puhdasta iloa kokemaan tekemästäni lahjoituksesta. On huomattavasti helpompi lahjoittaa pari kymppiä nettijärjestelmän kautta kuin kohdata avunsaaja naamasta naamaan. Tässä on vielä kasvamisen paikka, mutta ehkä seuraavan kerran tilanne on helpompi ja lopputulema ei ole kuin ote hölmöläistarinasta.
P.S. Jos suosit näkymättömämpää tapaa lahjoittaa, älä unohda keräyssivuani Lastenklinikoiden kummien hyväksi. Lue: Naisten kymppi ja keräyskampanja
